lauantai 22. syyskuuta 2012

Haudallasi

Rakkaani, kävin haudallasi. Katsoin nimeäsi, kultaisin kirjaimin kirjoitettua, syntymäpäivääsi ja päivämäärää, jolloin kuolit. En saata vieläkään ymmärtää, että olet poissa. Jalkojeni alla nurmikko, multaa ja sinä olet siellä alapuolellani. Vaikka kuinka huutaisin nimeäsi, kuiskaisin, rukoilisin, itkisin, sinä et vastaa. Niin paljon jäi kesken, monet asiat haluaisin sinulle kertoa, et kuule minua. Niin moni asia jäi tekemättä, et ole niitä minun kanssani tekemässä. 

Vielä vähän aikaa sitten olit luonani ja lohtunani, ja nyt minulla ei ole sinua. Minua lohdutetaan, mutta mikään lohdutus ei tuo sinua takaisin. Ei mitkään sanat, teot saa sinua nousemaan ylös. Sinä olet poissa, ja minun pitää jatkaa matkaa yksin. Unissani joskus tulet minua vastaan, otat lämpimään syliisi. Voin haistaa ihosi tuoksun, tuntea käsiesi lämmön. Herään itkien, pimeään ja kylmään yöhön. Peitto vierelläni pedattuna, odottamassa sinua. Puhtaat tyynynliinat ja lakanat. Käteni ei kosketa enää niskaasi, kietoudu ympärillesi. Et käänny enää minua vasten ja vedä minua lähellesi.

Rakkaani, sinun haudallasi mietin, miksi meille annettiin niin vähän aikaa. Mietin, meille annettiin edes vähän aikaa. Se aika mikä sinulle oli vielä annettu, meille annettu. Se aika oli meidän, vain meidän. Kukaan ei voi viedä sitä minulta pois. Muistan tuoksusi, sanat, joita minulle sanoit. Kosketukset, ihosi lämmön, sinun rauhallisuutesi, joka sai minut pysähtymään. Minun pitää opetella olemaan ilman sinua. Muistaa sinut, kun ihmiset pahoittavat mieleni, miten sanoit, ettei niistä kannata välittää. Ole vain oma itsesi. Sinäkin olit. Annoit minulle niin paljon, niin lyhyellä ajalla, tiesit aikasi olevan lähellä. 

Kosketan kultaisia kirjaimia, kuljetan sormeani jokaisen kirjaimen uurteissa, kirjoitan nimeäsi. Tiedän, ettet kuitenkaan koskaan jättänyt minua, olet aina sydämessäni, kukaan ei voi koskaan sinua viedä minulta pois. Unessani tulet taas luokseni ja jaksan taas huomisen.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Keltainen kesämekko

Sitä hassutti kun se läks kotoota asioille. Se laitto päällensä keltasen kesämekon ja turkoosit legginsit ja nirunaru sandaalit. Mekon päälle hartioilleen se heitti pinkin huivin. Se harjas hiuksensa pörhölle pää alaspäin ja suihki lakkaa, niin että oli itekki tukehtua siihen. Se näytti ihan peikolta. Se penkoi kaikki viisi korurasiaansa, löysi sormuksia,osa kultaa, osa hopeeta,osa ihan aitoa rihkamaa. Kaikkia se laittoi sormiinsa. Ranteet täyteen kultaa, nahkaa, kilisevää, kiiltävää ja himmeetä. Se meikkasi, kajalit ja luomivärit, ainakin viittä eri väriä, vähän poskipunaa ja paksulti huulipunaa, päälle vielä kiiltoa.

Eihän siinä mitään, mutta kun oli syyskuu ja vettä satoi, niin että tuskin sekaan mahtui. Oli kylmäkin, paitsi ettei sillä ollut yhtään kylmä.Vesi loiskui sen nirunarukengissä. Hiukset takertui päähän ja se oli hirviöpeikon näköinen. Mutta sitä vaan nauratti, kilisevillä käsillään se pöyhi sitä hirviöpeikko-kampaustaan autoonsa päästyään. Se yritti tunkee kotiavaintaan virtalukkoon. Onneksi ei onnistunut, vaan löysi oikean avaimen viimein. Ja eikun matkaan, hopeaisella autollaan, jonka vanteet on turkoosit.

Ensimmäisessä risteyksessä se vilkuttaa vasempaan ja kääntyy oikeaan. Takana tuleva varmaan manaili kovasti rattinsa takana. Joku blondi-perkele varmaan siellä ratin takana. Se ei edes huomaa tehneensä mitään väärin. Sillä rento olo ja meno kepeää. Ei se  kyllä muista mihin sen piti mennä, mutta ehkä se tulee mieleen kun se pääsee keskustaan. 

Se käy kaupassa ostamassa tupakkaa ja omenoita, eikä se edes tykkää omenoista. Se pysähtyy lehtihyllyn ääreen, valitsee lehden, jossa on kauniita kuvia amerikkalaisista taloista. Se asuu kahden huoneen vuokrarivitalossa, jossa on kaikkea, mutta ei yhtään mitään järkevää. Sillä on kotiteatteri, josta riittää ääntä vaikka koko kylälle. Koskaan se voi soittaa sitä kovin isosti, kun naapurit alkaa valittaa. Sillä on 56 tuumainen televisio, jota  se ei koskaan katso, paitsi kun se laulaa karaokee, ei se kyllä osaa laulaakaan. Ja naapurit valittaa. 

Se maksoi ostokset, ensin se näpytteli pin-koodin kaksi kertaa väärin. Sitten sen piti penkoa jättimäistä pinkkiä laukkuaan löytääkseen puhelimen, johon se on tallettanut pin-koodin. Se löytää laukustaan ruuvimeisselin ja haarukan. Se löytää viisitoista kuulakärkikynää ja yhden lyijykynän. Neljä sytkää, joista mikään ei ole sen oma. Lompakko, siis toinen. Siellä on kahdenkympin seteli. Se ottaa pankkikortin pois kortinlukijasta ja maksaa rahalla. Puhelinta ei löydy.

Se menee autoon, sytyttää tupakan ja miettii mihin sen piti mennä. Se penkoo uudelleen ison laukkunsa ja löytää puhelimen, ja kalenterin. Se ei muista mikä kuukausi nyt on, se katsoo puhelimesta päivämäärän. Joku on soittanut, se soittaa numeroon ja siellä vastaa sen kaveri, johon se ei ole pitänyt yhteyttä kahteen vuoteen. Kaverilla on todettu mielisairaus, eikä se tiedä missä se on, on karannut sairaalasta ja soittelee numeroihin mitä sen puhelimessa on. Kaveri ei tiedä mitä sen pitäs tehdä, se neuvoo soittamaan hätänumeroon. Nyt se muistaa katsoa uudelleen päivämäärän. Syyskuu, viides päivä. Miksi sen piti tarkistaa päivämäärä? Ai juu, kalenteri, siellä on varmaan jotain joka auttaa ymmärtämään. Se merkitsee kalenteriin kaikenlaisia asioita, osta kissalle ruokaa. Maksa vuokra. Syyskuun viides, sillä on aika lääkäriin. Tai oikeastaan psykiatrille, kello 15.00. Se katsoo uudelleen puhelinta, kello näyttää 14.39.

Se ajaa psykiatrian poliklinikan pihaan, kello on 14.59. Minuutti aikaa, se sytyttää toisen tupakan, miettii miksi pitää mennä psykiatrille. Sille on annettu aika kuukausi sitten, ja taas sinne pitää mennä. Jos se oikein muistaa, sen on pitänyt käydä siellä jo puoli vuotta joka kuukausi. Sillä on joku sairaus, ei se tiedä mikä. 

Kello 15.10 se istuu tuolissa, joka on liian matala ja selkänoja kaukana. Lääkäri istuu konttorituolilla metrin korkeammalla. Olo tuntuu tukalalta, aivan kuin olisi jotain rangaistusta saamassa yläasteella, kun potkinut ikkunan rikki. Lääkäri tutkii tietokonetta ja sanoo, että laboratoriokokeet on OK. Lääkitys on kohdallaan, annostus on oikea nyt. Mikä lääke? Onko sillä jokin lääkitys? Siis kenellä?

Se kysyy, miksi sen pitää täällä olla, lääkäri katsoo ensimmäisen kerran kohti. Se sanoo, että sillähän on se sairaus, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Aha. Siis mikä sillä on? Lääkäri selittää, on kuulemma selittänyt sen jo monta kertaa. Kysyy, onko se ottanut lääkkeet säännöllisesti. Se ei tiedä, kun se ei ole muistanut käydä apteekissa. Se alkaa vajota syvemmälle sinne tuoliin, ihan kuin siinä mainoksessa Pieni nälkä, jossa se otus uppoaa istuintyynyjen väliin. Sen maailma alkaa pyöriä ympärillä ja lääkäri puhuu, eikä huomaa, ettei siitä näy enää kun hirviöpeikonkampaus tuolin saumoista.

Lääkäri sanoo, että lääkkeet pitää ottaa, ettei sen maailma mene hukkaan. Ei maailma voi olla hukassa, ostihan se äsken kaupasta lehdenkin. Kun se aikoo sisustaa vuokrakaksionsa uudelleen. Siinä olikin hienoja juttuja, hirrenpaloista ja puulaatikoista hyllyjä. Ei maailma ole voinut sen jälkeen yhtäkkiä hukkaan mennä. Lääkäri on hukassa, ei se tiedä mikä on oikea maailma. Siellä,maailmasssa, on kaikkia hienoja juttuja, lääkäri on ihan tylsä. Sillä on tylsä huonekin, valkoisia metallihyllyjä täynnä mappeja. Papereita pöydällä ja tietokone, jota tuijottaa välillä lasittunein silmin, onkohan se ottanu jotain huumeita?

Lääkäri antaa lapun, jossa on lokakuulle uusi aika. Lääkäri sanoo, että se voisi mennä ensi viikolla alkavaan keskusteluryhmään, tai siis oikeastaan pitää mennä. Pitää puhua asioista, jotka aiheuttaa näitä ongelmia. Ei sillä mitään ongelmia ole, kaikkihan on ihan hyvin, laittoi keltaisen kesämekonkin ylleen, kun on niin hyvin kaikki. Lääkäri huokaa. Avaa oven ja sanoo näkemiin.

Se menee apteekkiin reseptin kanssa, monen reseptin kanssa, se saa ison kassillisen purkkeja ja paketteja. Niissä on ohjeet ja lääkäri on varmaan selittänyt kuinka ja koska niitä ottaa. On se varmaan selittänyt, luultavasti silloin kun se oli siellä tuolin uumenissa. Se aikoo tutkia ne paketit sitten kotona.

Se ajaa kotiin hopeaisella autolla,jossa turkoosit vanteet. Se tutkii lääkepaketteja ja purkkeja, eikä ymmärrä juuri mitään. Tuota valkoista pitää ottaa kaksi aamulla. Illalla on ruskea ja myrkynvihreä, niin se taitaa olla. Se ottaa päältään pois keltaisen kesämekon, pukee päälleen pinkin xxxl-t-paidan ja avaa radion ja kotiteatterista musiikki täysille. Naapuri kolistelee oven takana, mutta se ei kuule. Se otti kaikki lääkkeet kerralla, kun siltä oli jääny ottamatta puolen vuoden lääkkeet. Kissa menee keltaisen kesämekon päälle ja katsoo sitä surullisesti.

maanantai 27. elokuuta 2012

Lumottu metsä

Voiko sitä metsäksi kutsua, ainakin lumottu se on. Siellä on paljon tuomipuita, tosi-tosi vanhoja, korkeutta niillä on ainakin pilvenpiirtäjän verran. En ole koskaan nähnyt pilvenpiirtäjää, mutta olen kuullut jossain kaukaisessa maassa olevan taloja, joiden katot hipovat pilviä. Piirtäköhän ne kuvia pilviin, kun niitä sanotaan pilvenpiirtäjiksi?  Ne puut ovat kuitenkin aivan varmasti niin korkeita. En tiedä paljonko niitä on, en pysty laskemaan niitä. 

Astelen tuomimetsän sisään. Aivan kuin kävelisi toiseen maailmaan. On lämmin päivä, sanovat, että on hellepäivä, se tarkoittaa kuumaa ilmaa. Metsässä on viileää ja hämärää. Puiden latvat jossain siellä korkealla peittävät taivaan. Vain jostain pikku rakosesta pilkahtaa valonsäteitä. En yletä edes ensimmäisiin oksiin, niin korkealla ne ovat. Rungot ainakin talon kokoisia. Pienet käteni yltävät vain pikkuisen rungon ympärille, tarvittaisiin monta samankokoista ihmistä, että saisi viimeisen ihmisen kädestä kiinni. Valtavat puut ovat nostaneet juuriaan jopa ilmaan omituisiksi koukeroiksi. Pystyn kävelemään niiden ali, ne ovat kuin portteja toiseen ja kolmanteen huoneeseen. 

Maassa ei kasva juurikaan mitään, koska maa ei saa valoa. Maa tuntuu paljaissa jaloissani viileältä, melkein kylmältä välillä. Kuitenkin se on pehmeää. Ei ole kiviä, vain tomumaista maata ja vähän ehkä sammalta. Kävelen lumotussa metsässä ja kurkistelen porteista ja puiden koloihin. Jos istuu hiljaa paikallaan, mitään ääniä ei kuulu, vai kuuluko. Pieni kahahdus, tiu'un helähdys, tirskahdus. Pienten jalkojen tassuttelua, metsän väkeä. Istun edelleen hiljaa paikallani. Näköni alkaa tottua hämärään enemmän, kuuloni herkistyy kuulemaan ääniä, joita ei heti huomaa. 

Jostain puun juurien koloista nousee pikkuisia maahisia, niillä on pörröiset mustat hiukset ja isot pyöreät, ihmettelevät silmät. Ne lörpöttelevät omaa omituista kieltään, tarkkailevat minua.Jos vähänkin liikahdan, livahtavat takaisin koloonsa, mutta tulevat pian uudelleen. Puiden runkojen koloista alkaa näkyä pikkuväkeä, onkohan ne peikkoja vai tonttuja, niillä on kirjavat somat vaatteet. Ne kikattavat kirkkaasti ja hymyilevät herttaisesti. Ne eivät ole niin arkoja kuin maahiset, ne tulevat lähemmäksi sirpittävät kirkkailla äänillä. Jostain kuuluu tiukujen ääniä, en näe mikä sellaista ääntä pitää. Tontuilla eikä maahisilla ole tiukuja.

Tiukujen ääniä kuuluu aina vain enemmän, siristelen silmiäni ja yritän seurata ääntä. Vähitellen näen mistä ne kuuluvat. Ne ovat ilmassa. Keijukaisia, kuin pieniä perhosia. Tuskin peukaloni kokoisia. Ja minulla on pieni peukalo. Niillä on sinisiä, punaisia, keltaisia, kaikenvärisiä mekkoja. Niiden siivistä kimaltelee kulta ja hopea. Pieniä tähtiä putoilee niiden lennellässi ohitseni. Ne näkevät, etten tee niille mitään pahaa ja uskaltavat tulla ihan lähelle. Ne ovat kauniita, kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Ei edes perhoset ja kukkaset ole niin kauniita. Ja helisevät koko ajan, niiden jokaisen tiuku soi eri tavalla, kuin musiikki. Maahiset ja peikotkin tai tontut, uskaltavat tulla lähelle. Joku nyppää minun mekon helmastani. 

Nousen ylös ja ne lähtevät kävelemään edelläni, tai oikeastaan ne pomppivat, kierivät, tanssivat ja tekevät kuperkeikkoja. Keijut helistelevät tiukujaan joka puolella. Ne kaikki haluavat esitellä minulle salaisia pieniä kotikolojaan. Ymmärrän keijujen asuvan korkealla puiden latvojen lähellä aurinkoa, ne tarvitsevat aurinkoa. Muutoin niiden siivet muuttuvat harmaiksi, eikä niissä ole enää kultaa ja hopeaa. Niiden tiu'ut lakkaavat soimasta eivätkä ne voisi enää sirotella pieniä tähtiään.

Kuljen varovasti metsän väen kanssa pitkin lumottua metsää. Aikuiset eivät näe sellaisia asioita. Vain lapset saavat nähdä pikkuväen. Alan väsyä ja minun tulee kylmä, minulla on vain pieni pumpulimekko päälläni eikä minulla ole kenkiä. Vähitellen siirryn metsän reunaan, ja palaan aurinkoon. Katson taakseni, en näe enää pikkuväkeä. Silmissäni aurinko tuntuu paljon kirkkaammalta kuin aikaisemmin. Kuulen joen virtaavan lähelläni. Näen perhoset ja kukkaset. Juoksen pellon poikki ja poljen pienellä punaisella pyörälläni kotiin. kerron äidille pikkuväestä ja lumotusta metsästä. Luulen, että äiti uskoo minua. Lumottu metsä on lähellä minun Savimaailmaani. Palaan sinne usein ja vien pikkuveljenkin välillä Lumottuun metsään. Mutta veli ei osaa hiljaa paikallaan, eikä pikkuväkeä näe silloin. Veli ei usko pikkuväkeen, mutta ei se haittaa. Veljellä on jotain muuta omaa salaista, jota minä en pysty näkemään.

Nyt olen jo aikuinen, en ole käynyt moneen kymmeneen vuoteen katsomassa, onko Savimaailma vielä olemassa, onko Lumottu metsä vielä olemassa ja jos on, asuuko siellä vielä pikkuväkeä. Ehkä on parempi etten tiedäkään, Lumous pysyy paremmin mielessäni, aina.







lauantai 25. elokuuta 2012

Savimaailma

Tyttö katsoo varpaisiinsa. Ne ovat kahdeksanvuotiaat varpaat, nauravat ja iloiset. Varpaiden välistä pursuaa savea. Tyttö kaivaa varpaillaan savea, liikuttelee jalkojaan, kunnes varpaita ei enää näkynyt, jalat ovat melkein nilkkoja myöden savessa. Tyttöä naurattaa ja hän pyllähtää istualleen saveen. Kuuluu vain Plots. 

Kahdeksanvuotiaat sormet kaivautuvat pehmeään saveen. Se on pehmeää ja viileää. Tyttö tekee savesta sukat sääriensä ympärille. Hopeanharmaata oudosti kiiltelevää savea. Kädetkin ovat kyynärpäihin asti savessa. 

Tyttö nousee ylös ja kävelee lähemmäksi jokea. Joki tekee tässä kohdassa jyrkän mutkan. Sen yli olisi voinut kävellä toiselle rannalle. Joessa on vain vähän vettä, oikeastaan se on vain puron kokoinen. Vesi on kirkasta, kauniita kiviä näkyy pohjalla, tyttö poimii kaksi kauneinta, laittaa ne mekkonsa taskuun.

Savea on vaikka kuinka isolla alueella. Tulviessaan joki on uurtanut syvän ja leveän kanjonin peltojen väliin. Jättänyt saven näkyviin laskiessaan kesäksi puron kokoiseksi. Tämä on tytön uusi salainen leikkipaikka. Vasta tänä kesänä löytynyt. 

Tyttö palaa rannalle ja alkaa tehdä savesta pieniä hahmoja, istuu hame savessa. Saveen saattaa tehdä kokonaisen kylän. Aurinko lämmittää ja tytöllä on hyvä mieli. Tällaista paikkaa hän ei ennen ollenkaan tiennyt olevankaan. 

Aurinko kuivattaa saven säärissä ja käsissä, se lähtee palasina irti. Tytön salainen leikkihetki on aika lopettaa, äiti varmaan jo odottaa pikkuveljen kanssa häntä kotiin. Tyttö nousee kanjonista ja juoksee polkupyöränsä luo. Savi on kovettanut mekon helman, savenpalasia irtoilee helmasta tytön  juoksiessa. 

Kotona äiti on ihmeissään, miten tyttö on noin itsensä saveen saanut. Tyttö kertoo hänellä olevan kiva uusi leikkipaikka. Äiti kertoo joen olevan vaarallinen, mutta tietää myös, että siihen aikaan vuodesta siellä olevan vettä vain vähäsen. Syksyllä ja keväällä sinne ei saa mennä. Joki on monta kymmentä metriä leveä silloin ja siinä monta, monta metriä syvyyttä. Tyttö lupaa, että ei mene sinne, jos siellä on vettä paljon. Mutta vielä hän saa mennä sinne, äidille pitää kertoa ensin. Pikkuveli ei saa mennä mukaan, veli on vasta neljän vanha. 

Tyttö lupaa veljelle viedä hänet sitten, kun veli  on vanhempi. Tytöllä on hauska kesä, syksyllä hän menee toiselle luokalle kouluun, mutta siihen on vielä aikaa. Nyt saa leikkiä rauhassa omia hassuja leikkejään, aivan yksinään. Hopealta hohtavassa savimaailmassa.


torstai 23. elokuuta 2012

Enkelisi sun

Tunsin sinut jo 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Tiemme kohtasivat, erosivat, kohtasivat uudelleen. Moneen kertaan. Olimme ystäviä, välillä rakastavaisia. Vuosikymmeniä kului. Vuodet veivät mennessään. Tiemme kulkivat omia ratojaan. Koskaan emme kohdanneet kovin pitkään. Tiemme vievät meitä omille poluillemme. Eilen kuulin, sinun polkusi on loppuun kävelty. Vielä kuukausi sitten puhuimme puhelimessa. Olisit halunnut tavata, kieltäydyin. Nyt eivät tiemme enää kohtaa tässä elämässä.



 Enkelisi sun kädestä vie
kultainen on se tie
Päälle pilven hopeareunaisen
siellä rauha, onni ikuinen