maanantai 27. elokuuta 2012

Lumottu metsä

Voiko sitä metsäksi kutsua, ainakin lumottu se on. Siellä on paljon tuomipuita, tosi-tosi vanhoja, korkeutta niillä on ainakin pilvenpiirtäjän verran. En ole koskaan nähnyt pilvenpiirtäjää, mutta olen kuullut jossain kaukaisessa maassa olevan taloja, joiden katot hipovat pilviä. Piirtäköhän ne kuvia pilviin, kun niitä sanotaan pilvenpiirtäjiksi?  Ne puut ovat kuitenkin aivan varmasti niin korkeita. En tiedä paljonko niitä on, en pysty laskemaan niitä. 

Astelen tuomimetsän sisään. Aivan kuin kävelisi toiseen maailmaan. On lämmin päivä, sanovat, että on hellepäivä, se tarkoittaa kuumaa ilmaa. Metsässä on viileää ja hämärää. Puiden latvat jossain siellä korkealla peittävät taivaan. Vain jostain pikku rakosesta pilkahtaa valonsäteitä. En yletä edes ensimmäisiin oksiin, niin korkealla ne ovat. Rungot ainakin talon kokoisia. Pienet käteni yltävät vain pikkuisen rungon ympärille, tarvittaisiin monta samankokoista ihmistä, että saisi viimeisen ihmisen kädestä kiinni. Valtavat puut ovat nostaneet juuriaan jopa ilmaan omituisiksi koukeroiksi. Pystyn kävelemään niiden ali, ne ovat kuin portteja toiseen ja kolmanteen huoneeseen. 

Maassa ei kasva juurikaan mitään, koska maa ei saa valoa. Maa tuntuu paljaissa jaloissani viileältä, melkein kylmältä välillä. Kuitenkin se on pehmeää. Ei ole kiviä, vain tomumaista maata ja vähän ehkä sammalta. Kävelen lumotussa metsässä ja kurkistelen porteista ja puiden koloihin. Jos istuu hiljaa paikallaan, mitään ääniä ei kuulu, vai kuuluko. Pieni kahahdus, tiu'un helähdys, tirskahdus. Pienten jalkojen tassuttelua, metsän väkeä. Istun edelleen hiljaa paikallani. Näköni alkaa tottua hämärään enemmän, kuuloni herkistyy kuulemaan ääniä, joita ei heti huomaa. 

Jostain puun juurien koloista nousee pikkuisia maahisia, niillä on pörröiset mustat hiukset ja isot pyöreät, ihmettelevät silmät. Ne lörpöttelevät omaa omituista kieltään, tarkkailevat minua.Jos vähänkin liikahdan, livahtavat takaisin koloonsa, mutta tulevat pian uudelleen. Puiden runkojen koloista alkaa näkyä pikkuväkeä, onkohan ne peikkoja vai tonttuja, niillä on kirjavat somat vaatteet. Ne kikattavat kirkkaasti ja hymyilevät herttaisesti. Ne eivät ole niin arkoja kuin maahiset, ne tulevat lähemmäksi sirpittävät kirkkailla äänillä. Jostain kuuluu tiukujen ääniä, en näe mikä sellaista ääntä pitää. Tontuilla eikä maahisilla ole tiukuja.

Tiukujen ääniä kuuluu aina vain enemmän, siristelen silmiäni ja yritän seurata ääntä. Vähitellen näen mistä ne kuuluvat. Ne ovat ilmassa. Keijukaisia, kuin pieniä perhosia. Tuskin peukaloni kokoisia. Ja minulla on pieni peukalo. Niillä on sinisiä, punaisia, keltaisia, kaikenvärisiä mekkoja. Niiden siivistä kimaltelee kulta ja hopea. Pieniä tähtiä putoilee niiden lennellässi ohitseni. Ne näkevät, etten tee niille mitään pahaa ja uskaltavat tulla ihan lähelle. Ne ovat kauniita, kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Ei edes perhoset ja kukkaset ole niin kauniita. Ja helisevät koko ajan, niiden jokaisen tiuku soi eri tavalla, kuin musiikki. Maahiset ja peikotkin tai tontut, uskaltavat tulla lähelle. Joku nyppää minun mekon helmastani. 

Nousen ylös ja ne lähtevät kävelemään edelläni, tai oikeastaan ne pomppivat, kierivät, tanssivat ja tekevät kuperkeikkoja. Keijut helistelevät tiukujaan joka puolella. Ne kaikki haluavat esitellä minulle salaisia pieniä kotikolojaan. Ymmärrän keijujen asuvan korkealla puiden latvojen lähellä aurinkoa, ne tarvitsevat aurinkoa. Muutoin niiden siivet muuttuvat harmaiksi, eikä niissä ole enää kultaa ja hopeaa. Niiden tiu'ut lakkaavat soimasta eivätkä ne voisi enää sirotella pieniä tähtiään.

Kuljen varovasti metsän väen kanssa pitkin lumottua metsää. Aikuiset eivät näe sellaisia asioita. Vain lapset saavat nähdä pikkuväen. Alan väsyä ja minun tulee kylmä, minulla on vain pieni pumpulimekko päälläni eikä minulla ole kenkiä. Vähitellen siirryn metsän reunaan, ja palaan aurinkoon. Katson taakseni, en näe enää pikkuväkeä. Silmissäni aurinko tuntuu paljon kirkkaammalta kuin aikaisemmin. Kuulen joen virtaavan lähelläni. Näen perhoset ja kukkaset. Juoksen pellon poikki ja poljen pienellä punaisella pyörälläni kotiin. kerron äidille pikkuväestä ja lumotusta metsästä. Luulen, että äiti uskoo minua. Lumottu metsä on lähellä minun Savimaailmaani. Palaan sinne usein ja vien pikkuveljenkin välillä Lumottuun metsään. Mutta veli ei osaa hiljaa paikallaan, eikä pikkuväkeä näe silloin. Veli ei usko pikkuväkeen, mutta ei se haittaa. Veljellä on jotain muuta omaa salaista, jota minä en pysty näkemään.

Nyt olen jo aikuinen, en ole käynyt moneen kymmeneen vuoteen katsomassa, onko Savimaailma vielä olemassa, onko Lumottu metsä vielä olemassa ja jos on, asuuko siellä vielä pikkuväkeä. Ehkä on parempi etten tiedäkään, Lumous pysyy paremmin mielessäni, aina.







lauantai 25. elokuuta 2012

Savimaailma

Tyttö katsoo varpaisiinsa. Ne ovat kahdeksanvuotiaat varpaat, nauravat ja iloiset. Varpaiden välistä pursuaa savea. Tyttö kaivaa varpaillaan savea, liikuttelee jalkojaan, kunnes varpaita ei enää näkynyt, jalat ovat melkein nilkkoja myöden savessa. Tyttöä naurattaa ja hän pyllähtää istualleen saveen. Kuuluu vain Plots. 

Kahdeksanvuotiaat sormet kaivautuvat pehmeään saveen. Se on pehmeää ja viileää. Tyttö tekee savesta sukat sääriensä ympärille. Hopeanharmaata oudosti kiiltelevää savea. Kädetkin ovat kyynärpäihin asti savessa. 

Tyttö nousee ylös ja kävelee lähemmäksi jokea. Joki tekee tässä kohdassa jyrkän mutkan. Sen yli olisi voinut kävellä toiselle rannalle. Joessa on vain vähän vettä, oikeastaan se on vain puron kokoinen. Vesi on kirkasta, kauniita kiviä näkyy pohjalla, tyttö poimii kaksi kauneinta, laittaa ne mekkonsa taskuun.

Savea on vaikka kuinka isolla alueella. Tulviessaan joki on uurtanut syvän ja leveän kanjonin peltojen väliin. Jättänyt saven näkyviin laskiessaan kesäksi puron kokoiseksi. Tämä on tytön uusi salainen leikkipaikka. Vasta tänä kesänä löytynyt. 

Tyttö palaa rannalle ja alkaa tehdä savesta pieniä hahmoja, istuu hame savessa. Saveen saattaa tehdä kokonaisen kylän. Aurinko lämmittää ja tytöllä on hyvä mieli. Tällaista paikkaa hän ei ennen ollenkaan tiennyt olevankaan. 

Aurinko kuivattaa saven säärissä ja käsissä, se lähtee palasina irti. Tytön salainen leikkihetki on aika lopettaa, äiti varmaan jo odottaa pikkuveljen kanssa häntä kotiin. Tyttö nousee kanjonista ja juoksee polkupyöränsä luo. Savi on kovettanut mekon helman, savenpalasia irtoilee helmasta tytön  juoksiessa. 

Kotona äiti on ihmeissään, miten tyttö on noin itsensä saveen saanut. Tyttö kertoo hänellä olevan kiva uusi leikkipaikka. Äiti kertoo joen olevan vaarallinen, mutta tietää myös, että siihen aikaan vuodesta siellä olevan vettä vain vähäsen. Syksyllä ja keväällä sinne ei saa mennä. Joki on monta kymmentä metriä leveä silloin ja siinä monta, monta metriä syvyyttä. Tyttö lupaa, että ei mene sinne, jos siellä on vettä paljon. Mutta vielä hän saa mennä sinne, äidille pitää kertoa ensin. Pikkuveli ei saa mennä mukaan, veli on vasta neljän vanha. 

Tyttö lupaa veljelle viedä hänet sitten, kun veli  on vanhempi. Tytöllä on hauska kesä, syksyllä hän menee toiselle luokalle kouluun, mutta siihen on vielä aikaa. Nyt saa leikkiä rauhassa omia hassuja leikkejään, aivan yksinään. Hopealta hohtavassa savimaailmassa.


torstai 23. elokuuta 2012

Enkelisi sun

Tunsin sinut jo 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Tiemme kohtasivat, erosivat, kohtasivat uudelleen. Moneen kertaan. Olimme ystäviä, välillä rakastavaisia. Vuosikymmeniä kului. Vuodet veivät mennessään. Tiemme kulkivat omia ratojaan. Koskaan emme kohdanneet kovin pitkään. Tiemme vievät meitä omille poluillemme. Eilen kuulin, sinun polkusi on loppuun kävelty. Vielä kuukausi sitten puhuimme puhelimessa. Olisit halunnut tavata, kieltäydyin. Nyt eivät tiemme enää kohtaa tässä elämässä.



 Enkelisi sun kädestä vie
kultainen on se tie
Päälle pilven hopeareunaisen
siellä rauha, onni ikuinen