lauantai 22. syyskuuta 2012

Haudallasi

Rakkaani, kävin haudallasi. Katsoin nimeäsi, kultaisin kirjaimin kirjoitettua, syntymäpäivääsi ja päivämäärää, jolloin kuolit. En saata vieläkään ymmärtää, että olet poissa. Jalkojeni alla nurmikko, multaa ja sinä olet siellä alapuolellani. Vaikka kuinka huutaisin nimeäsi, kuiskaisin, rukoilisin, itkisin, sinä et vastaa. Niin paljon jäi kesken, monet asiat haluaisin sinulle kertoa, et kuule minua. Niin moni asia jäi tekemättä, et ole niitä minun kanssani tekemässä. 

Vielä vähän aikaa sitten olit luonani ja lohtunani, ja nyt minulla ei ole sinua. Minua lohdutetaan, mutta mikään lohdutus ei tuo sinua takaisin. Ei mitkään sanat, teot saa sinua nousemaan ylös. Sinä olet poissa, ja minun pitää jatkaa matkaa yksin. Unissani joskus tulet minua vastaan, otat lämpimään syliisi. Voin haistaa ihosi tuoksun, tuntea käsiesi lämmön. Herään itkien, pimeään ja kylmään yöhön. Peitto vierelläni pedattuna, odottamassa sinua. Puhtaat tyynynliinat ja lakanat. Käteni ei kosketa enää niskaasi, kietoudu ympärillesi. Et käänny enää minua vasten ja vedä minua lähellesi.

Rakkaani, sinun haudallasi mietin, miksi meille annettiin niin vähän aikaa. Mietin, meille annettiin edes vähän aikaa. Se aika mikä sinulle oli vielä annettu, meille annettu. Se aika oli meidän, vain meidän. Kukaan ei voi viedä sitä minulta pois. Muistan tuoksusi, sanat, joita minulle sanoit. Kosketukset, ihosi lämmön, sinun rauhallisuutesi, joka sai minut pysähtymään. Minun pitää opetella olemaan ilman sinua. Muistaa sinut, kun ihmiset pahoittavat mieleni, miten sanoit, ettei niistä kannata välittää. Ole vain oma itsesi. Sinäkin olit. Annoit minulle niin paljon, niin lyhyellä ajalla, tiesit aikasi olevan lähellä. 

Kosketan kultaisia kirjaimia, kuljetan sormeani jokaisen kirjaimen uurteissa, kirjoitan nimeäsi. Tiedän, ettet kuitenkaan koskaan jättänyt minua, olet aina sydämessäni, kukaan ei voi koskaan sinua viedä minulta pois. Unessani tulet taas luokseni ja jaksan taas huomisen.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Keltainen kesämekko

Sitä hassutti kun se läks kotoota asioille. Se laitto päällensä keltasen kesämekon ja turkoosit legginsit ja nirunaru sandaalit. Mekon päälle hartioilleen se heitti pinkin huivin. Se harjas hiuksensa pörhölle pää alaspäin ja suihki lakkaa, niin että oli itekki tukehtua siihen. Se näytti ihan peikolta. Se penkoi kaikki viisi korurasiaansa, löysi sormuksia,osa kultaa, osa hopeeta,osa ihan aitoa rihkamaa. Kaikkia se laittoi sormiinsa. Ranteet täyteen kultaa, nahkaa, kilisevää, kiiltävää ja himmeetä. Se meikkasi, kajalit ja luomivärit, ainakin viittä eri väriä, vähän poskipunaa ja paksulti huulipunaa, päälle vielä kiiltoa.

Eihän siinä mitään, mutta kun oli syyskuu ja vettä satoi, niin että tuskin sekaan mahtui. Oli kylmäkin, paitsi ettei sillä ollut yhtään kylmä.Vesi loiskui sen nirunarukengissä. Hiukset takertui päähän ja se oli hirviöpeikon näköinen. Mutta sitä vaan nauratti, kilisevillä käsillään se pöyhi sitä hirviöpeikko-kampaustaan autoonsa päästyään. Se yritti tunkee kotiavaintaan virtalukkoon. Onneksi ei onnistunut, vaan löysi oikean avaimen viimein. Ja eikun matkaan, hopeaisella autollaan, jonka vanteet on turkoosit.

Ensimmäisessä risteyksessä se vilkuttaa vasempaan ja kääntyy oikeaan. Takana tuleva varmaan manaili kovasti rattinsa takana. Joku blondi-perkele varmaan siellä ratin takana. Se ei edes huomaa tehneensä mitään väärin. Sillä rento olo ja meno kepeää. Ei se  kyllä muista mihin sen piti mennä, mutta ehkä se tulee mieleen kun se pääsee keskustaan. 

Se käy kaupassa ostamassa tupakkaa ja omenoita, eikä se edes tykkää omenoista. Se pysähtyy lehtihyllyn ääreen, valitsee lehden, jossa on kauniita kuvia amerikkalaisista taloista. Se asuu kahden huoneen vuokrarivitalossa, jossa on kaikkea, mutta ei yhtään mitään järkevää. Sillä on kotiteatteri, josta riittää ääntä vaikka koko kylälle. Koskaan se voi soittaa sitä kovin isosti, kun naapurit alkaa valittaa. Sillä on 56 tuumainen televisio, jota  se ei koskaan katso, paitsi kun se laulaa karaokee, ei se kyllä osaa laulaakaan. Ja naapurit valittaa. 

Se maksoi ostokset, ensin se näpytteli pin-koodin kaksi kertaa väärin. Sitten sen piti penkoa jättimäistä pinkkiä laukkuaan löytääkseen puhelimen, johon se on tallettanut pin-koodin. Se löytää laukustaan ruuvimeisselin ja haarukan. Se löytää viisitoista kuulakärkikynää ja yhden lyijykynän. Neljä sytkää, joista mikään ei ole sen oma. Lompakko, siis toinen. Siellä on kahdenkympin seteli. Se ottaa pankkikortin pois kortinlukijasta ja maksaa rahalla. Puhelinta ei löydy.

Se menee autoon, sytyttää tupakan ja miettii mihin sen piti mennä. Se penkoo uudelleen ison laukkunsa ja löytää puhelimen, ja kalenterin. Se ei muista mikä kuukausi nyt on, se katsoo puhelimesta päivämäärän. Joku on soittanut, se soittaa numeroon ja siellä vastaa sen kaveri, johon se ei ole pitänyt yhteyttä kahteen vuoteen. Kaverilla on todettu mielisairaus, eikä se tiedä missä se on, on karannut sairaalasta ja soittelee numeroihin mitä sen puhelimessa on. Kaveri ei tiedä mitä sen pitäs tehdä, se neuvoo soittamaan hätänumeroon. Nyt se muistaa katsoa uudelleen päivämäärän. Syyskuu, viides päivä. Miksi sen piti tarkistaa päivämäärä? Ai juu, kalenteri, siellä on varmaan jotain joka auttaa ymmärtämään. Se merkitsee kalenteriin kaikenlaisia asioita, osta kissalle ruokaa. Maksa vuokra. Syyskuun viides, sillä on aika lääkäriin. Tai oikeastaan psykiatrille, kello 15.00. Se katsoo uudelleen puhelinta, kello näyttää 14.39.

Se ajaa psykiatrian poliklinikan pihaan, kello on 14.59. Minuutti aikaa, se sytyttää toisen tupakan, miettii miksi pitää mennä psykiatrille. Sille on annettu aika kuukausi sitten, ja taas sinne pitää mennä. Jos se oikein muistaa, sen on pitänyt käydä siellä jo puoli vuotta joka kuukausi. Sillä on joku sairaus, ei se tiedä mikä. 

Kello 15.10 se istuu tuolissa, joka on liian matala ja selkänoja kaukana. Lääkäri istuu konttorituolilla metrin korkeammalla. Olo tuntuu tukalalta, aivan kuin olisi jotain rangaistusta saamassa yläasteella, kun potkinut ikkunan rikki. Lääkäri tutkii tietokonetta ja sanoo, että laboratoriokokeet on OK. Lääkitys on kohdallaan, annostus on oikea nyt. Mikä lääke? Onko sillä jokin lääkitys? Siis kenellä?

Se kysyy, miksi sen pitää täällä olla, lääkäri katsoo ensimmäisen kerran kohti. Se sanoo, että sillähän on se sairaus, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Aha. Siis mikä sillä on? Lääkäri selittää, on kuulemma selittänyt sen jo monta kertaa. Kysyy, onko se ottanut lääkkeet säännöllisesti. Se ei tiedä, kun se ei ole muistanut käydä apteekissa. Se alkaa vajota syvemmälle sinne tuoliin, ihan kuin siinä mainoksessa Pieni nälkä, jossa se otus uppoaa istuintyynyjen väliin. Sen maailma alkaa pyöriä ympärillä ja lääkäri puhuu, eikä huomaa, ettei siitä näy enää kun hirviöpeikonkampaus tuolin saumoista.

Lääkäri sanoo, että lääkkeet pitää ottaa, ettei sen maailma mene hukkaan. Ei maailma voi olla hukassa, ostihan se äsken kaupasta lehdenkin. Kun se aikoo sisustaa vuokrakaksionsa uudelleen. Siinä olikin hienoja juttuja, hirrenpaloista ja puulaatikoista hyllyjä. Ei maailma ole voinut sen jälkeen yhtäkkiä hukkaan mennä. Lääkäri on hukassa, ei se tiedä mikä on oikea maailma. Siellä,maailmasssa, on kaikkia hienoja juttuja, lääkäri on ihan tylsä. Sillä on tylsä huonekin, valkoisia metallihyllyjä täynnä mappeja. Papereita pöydällä ja tietokone, jota tuijottaa välillä lasittunein silmin, onkohan se ottanu jotain huumeita?

Lääkäri antaa lapun, jossa on lokakuulle uusi aika. Lääkäri sanoo, että se voisi mennä ensi viikolla alkavaan keskusteluryhmään, tai siis oikeastaan pitää mennä. Pitää puhua asioista, jotka aiheuttaa näitä ongelmia. Ei sillä mitään ongelmia ole, kaikkihan on ihan hyvin, laittoi keltaisen kesämekonkin ylleen, kun on niin hyvin kaikki. Lääkäri huokaa. Avaa oven ja sanoo näkemiin.

Se menee apteekkiin reseptin kanssa, monen reseptin kanssa, se saa ison kassillisen purkkeja ja paketteja. Niissä on ohjeet ja lääkäri on varmaan selittänyt kuinka ja koska niitä ottaa. On se varmaan selittänyt, luultavasti silloin kun se oli siellä tuolin uumenissa. Se aikoo tutkia ne paketit sitten kotona.

Se ajaa kotiin hopeaisella autolla,jossa turkoosit vanteet. Se tutkii lääkepaketteja ja purkkeja, eikä ymmärrä juuri mitään. Tuota valkoista pitää ottaa kaksi aamulla. Illalla on ruskea ja myrkynvihreä, niin se taitaa olla. Se ottaa päältään pois keltaisen kesämekon, pukee päälleen pinkin xxxl-t-paidan ja avaa radion ja kotiteatterista musiikki täysille. Naapuri kolistelee oven takana, mutta se ei kuule. Se otti kaikki lääkkeet kerralla, kun siltä oli jääny ottamatta puolen vuoden lääkkeet. Kissa menee keltaisen kesämekon päälle ja katsoo sitä surullisesti.