torstai 14. marraskuuta 2013

Salaisuuksia HILJAISUUS

Ei voi olla totta, sähköt menivät taas pois. Onko joku myrsky taas katkaissut johdon jossain, onko orava tai lintu lentänyt muuntajaaan? Vai menikö sulakkeet jostain ihmeen syystä, liikakuormitusta mittarissa. Hätäännys, hän on pilkkopimeässä, hyvä elokuva jää näkemättä loppuun saakka. Mistä saa valoa, mitä hän voi tehdä. Mistään ei kuulu ääntäkään, on täydellinen

HILJAISUUS

Hän istuu olohuoneessa nojatuolissa, missä katsoi elokuvaa, jonka loppua ei tule näkemään. Mihin jätti käsilaukkunsa, siellä on taskulamppu. Hän nousee varovasti tuolilta ja astuu koiran päälle, jonka vinkaisee kivusta, häntä se vain oli onneksi. Hän kävelee toiselle puolelle puolelle huonetta varovasti huonekaluja kokeillen, löytää laukkunsa naulakosta. Pimeydessä tonkii laukkuaan ja löytää lampun. Lampun avulla hän etsiin tulitikut ja kynttilät keittiöstä. Hän asettelee kynttilöitä keittiöön ja olohuoneeseen. Ilmalämpöpumppu on sammunut ja huoneet alkavat jäähtyä. Laittaa hellaan puita ja valkean, että huoneeseen tulee lämpöä, ulkona on pakkasta melkein kolmekymmentä astetta.

Kello on vajaa yksitoista illalla, ehkä tänä yönä ei saa sähköä ollenkaan, täytyy odottaa aamuun, että tilanne korjaantuu. Hän istuu takaisin tuoliinsa, on hiljaista, näin hiljaista ei ole kovinkaan usein. Ei kuulu mitään ääniä. Siinä istuessaan hän alkaa kuunnella hiljaisuutta. Ensin ei kuulu yhtään mitään. Vähitellen hän alkaa kuulla hiljaisuuden ääniä. Kynttilänsydämestä kuuluun ritinää, on varmaan saanut kosteutta keittiön kaapissa. Hellasta kuuluu puiden rätinää niiden palaessa ja antaessa lämpöään pimenevään yöhön ja hiljaisuuteen. Jostain kuuluu rapinaa ja jyrsimisen ääntä. Olohuoneen ja makuuhuoneen väliseen seinään hän kohdistaa tuon oudon äänen, siellä täytyy olla hiiriä. Jostain kuuluu pientä tuhinaa ja pieniä ulahduksia, se taitaa olla koira joka nukkuu sohvan vieressä. Mitä muuta hän kuulee hiljaisuudessa. Tuulen, myrskytuulen ja sateen ulkoa. Tuuli ulvoo, vinkuu ja paukkuu. Jäinen lumisade kilahtelee vasten ikkunalaseja. Hän laittaa lisää puita hellaan, ensin kuuluu huminaa, sitten alkaa paukahdella, taisivat olla havupuita mitä hän laittoi pesään.

Tässä hiljaisuudessa on jotain mystistä ja pelottavaa, silti niin pehmeää ja turvallista. Pimeys, kynttilöiden loiste, niiden luoma salaperäinen hämärän ja pimeyden raja. Hän kuulee omat ajatuksensa kirkkaampana kuin koskaan. Mikään ylimääräinen luonnovastainen ääni ei ole häntä häiritsemässä. Nyt hän huomaa miten paljon ääntä lähtee jääkaapista, avoinna olevasta tietokoneesta, ilmalämpöpumpun huminasta. Nyt nuo äänet ovat kaikki poissa, on vain täydellinen hiljaisuus, joka on täynnä pieniä ääniä. Kissa kääntää kylkeä jossain pimeyden suojissa, koira herää ja vaihtaa paikkaa, sen kynsien rapina muovilattiaa vasten kuuluu selvästi. Ikkuna paukahtaa, jokin suurempi tuulenpuuska osui kohdalleen.

Tätä hiljaisuutta voisi kuunnella pidempäänkin ja pakkohan sitä on kuunnella niin kauan kunnes sähköt saadaan taas toimimaan. Miksi sitä ei voisi vaikka kerran kuukaudessa laittaa kaikki koneet kiinni, sammuttaa valot ja laittaa kynttilöitä ympäri asuntoa, jäädä paikoilleen kuuntelemaan hiljaisuutta. Tutustua hiljaisuuden ääniin, omiin pään sisäisiin ajatuksiin, pysäyttää itsensä ja ympärillä olevan maailmansa vaikka vain hetkeksi. Kuunnella, vain kuunnella mitä hiljaisuudella on sanottavaan.










maanantai 11. marraskuuta 2013

Salaisuuksia RAUHA

Hänen päänsä sisällä velloo tuhansia ja tuhansia ajatuksia. On tekemättömiä töitä ja unohtuneita asioita. Vastaamattomia puheluja ja avaamattomia sähköposteja. Laskuja, joiden eräpäivä oli päiviä, viikkoja sitten. On tyhjentämättömiä roskakoreja, pilaantuneita ruokia jääkaapissa. Täyttymättömiä toiveita, rauenneita haaveita. Hän kieltää ajatuksiaan ajattelemasta, pyytää aivojaan hiljentymään, antamaan hänelle yhden ainoan asian, yksi ainoa pyyntö, anna minulle

RAUHA


Kiireisten askelten kopina katukäytävillä, ohi ujeltavia autoja, puikkelehtiviä polkupyöriä. Auton torvien tööttöyksiä, soivia kännyköitä, ihmisten keskusteluja. Hälinää, meteliä, sekasortoa ja ennen kaikkea kiirettä. Jokainen kiirehtimässä jonnekin, kuka töihin tai töistä kotiin, kauppaan, päiväkotiin hakemaan lapsiaan, sen jälkeen kotiin. Joku on menossa lentokentälle, toinen rautatieasemalle. Kaikilla sama päämäärä, päästä tavoiteeseensa, mennä jonnekin muualle9. Ei ole aikaa pysähtymiseen, ei ajatuksiin, toiveisiin tai haaveisiin. Niitä toteutetaan parasta aikaa. Vain kiirehtimällä voi joskus pysähtyä, kiireen jälkeen voi ajatella. Kun kiirettä ei enää ole on kaikki toiveet ja haavet toteutettu. Vai onko?

Mihin me pyrimme tällä kaikella kiireellä, emme pääse perille yhtään sen aiemmin. Jos perille pääsy on toteutuneet haaveet ja toiveet, niitä ei saa kiinni, ne ovat koko ajan läsnä vain odottamassa toteutumistaan. Jokainen ajattelee tilanteen rauhoittuvan kun teen tämän tai tuon pois ensin. Toteutan itseäni lomalla, mikä häämöttää jossain kolmen kuukauden päässä, siihen asti on tehtävä kiireelllä töitä. Joka päivä samat työt, se ei lopu koskaan. Loman alkaessa olet väsynyt mutta silti pitää laittaa mökki kuntoon kolmen viikon oleskelua varten. Sen tehtyäsi saat omaa rauhaa, vai saatko?

Meistä jokainen haluaa omaa rauhaa, omaa tilaa, sen oletetaan tulevan itsestään eteen kunhan olemme tehneet ensin kaiken muun. Kaiken muun tehtyämme on tuhat monta muuta tehtävää. Rauha ei tule itsestään, rauha on olemassa koko ajan sisällämme, se pitää vain löytää. Istahtaa vaikka kesken työpäivän ikkunan viereen kahvikuppi kädessä, ihailemaan kesäpäivää, syksyn ruskaa tai vesisadetta, kevään muuttolintuja. Unohtaa vähäksi aikaa kaikki muu, rauha on siellä sisällä jossain. Mutta pystytkö siihen?


                                              ---------------------------------


Rauha, mikä ihana sana, tunne, elämys. Yksi ajatus kerrallaan hän pudottaa pään sisäisiä ajatuksiaan pois, unohtaa laskut ja roskakorit. Laittaa puhelimen äänettömälle, tietokoneen kiinni. Jättää tekemättömät työt edelleenkin tekemättä, unohtaa jo kertaalleen unohdetut asia. Hän avaa punaviinipullon ja uuden kiiltäväkantisen muistikirjan, selailee sen sivuja hellästi. Jokainen sivu on erilainen, jokaisen sivun ylä- tai alalaidassa on pieni mietelause. Tähän kirjaan hän kirjoittaa jonain päivänä unelmiaan ja haaveitaan aivan omassa rauhassaan. Hänen on ensin tutustuttava uuteen kirjaansa. Hänellä on vielä edelliseen kirjaan asioita kirjoitettavaan, hän löytää rauhan saatuaan ne asiat kirjoitettua ensin. Nyt hän silti rauhoittuu, hänellä ei ole kiire minnekään, kissa kehrää sylissä, koira nukkuu jaloissa, hänellä hyvää punaviiniä lasissa ja uusi muistikirja odottamassa sanoja. Hänellä on rauha.


maanantai 4. marraskuuta 2013

Salaisuuksia LAPSET

Miksi hän ei ole koskaan ajatellut saavansa lapsia, ehkä se ei ole hänen juttunsa. Ei hän ole koskaan löytänyt miestä jolle haluaisi tehdä lapsia. Ehkä hän on ajatellut, ettei sairautensa vuoksi voi tehdä/saada lapsia. Sairaus saattaa olla periytyvää, eikä hän halua jatkaa sairauttaan seuraaville sukuolville. Hänellä on ystäviä, joilla on lapsia, he kertovat mitä lapsille kuuluu, minkälaisia olivat synnytykset. He kysyvät häneltä miksi hänellä ei ole lapsia. Se on oikeastaan aika vaikea asia, mitä hänelle merkitsee

LAPSET

Sinä et ollut vielä tilattu, mutta tulit kuitenkin. Sinun tulemistasi oli harkittu, mutta ei vielä. Olit yllätys, ensin paniikinomainen, vähitellen tärkeä ja aina vain tärkeämpi. Mitä enemmän sinä kasvoit sisälläni, sitä enemmän odotin sinut näkeväni. Ajattelin sinun olevan poika, silti jostain syystä käteni osuivat kaupan hyllyillä punaisiin esineisiin, en tiedä miksi niin oli. Olithan poika.

Yllätys oli syntymäsikin, en ollut ennen synnyttänyt, en tiennyt millaista se on. En tiennyt, että lapsivesi voi kesken nukkumisen tulla ulos sisältäni, en tiennyt sitä. Kukaan ei ollut kertonut, kaikki vain puhuivat miten supistukset alkavat vähitellen ja voimistuvat kunnes on aika lähteä sairaalaan. Sinä halusit tulla ulos maailmaa katsomaan, äitiäsi ja isääsi. Puskit vedet ulos ja silloin sitä mentiin. Neljä päivää oli laskettuun aikaasi. Siinä mielessä ei ollut yllätys, että olit tulossa juuri silloin, olihan aikasi jo lähellä.

Lääkäri oli aiemmin sanonut, että et ehkä mahdu pienen lantioni läpi, että ehkä olisi syytä leikata vatsa auki ja ottaa sinut sitä kautta turvallisesti ulos. Kätilö ei kuunnellut minua, eikä uskonut ettet mahtuisi. Olit jo synnytyskanavassa, kun jäit kiinni. Kätilö huomasi myös tuon asian, silloin oli jo myöhäistä leikata. Vauva oli saatava ulos keinolla millä hyvänsä. Ihmisiä tuli vain lisää huoneeseen, minä menetin tajuntani, eikä kukaan edes huomannut sitä. Vatsani päällä oli kaksi ihmistä painamassa sinua ulos, olin uupunut, olin vain puoliksi tajuissani sinun viimein tullessa ulos. Ja olit tyttö. Olin ostanut punaisia asioita, tytön värisiä asioita. Alitajuntani oli toiminut oikein, punainen. Vaaleanpunainen. Näytit ihan vanhalta mummolta kapaloissasi. Pieni ruttuinen mummo, peikkolapsi. Ei mennyt montaa päivää kun olit kaunis pieni tyttövauva, minun vauvani. Kovasti odotettu, osaanko olla äti tuolle pienelle ihmisenalulle.

Nyt olet jo aikuinen nainen, silti koskaan en unohda tuota hetkeä, joka oli hetken niin vaarallinen, olisit voinut vammautua jopa kuolla, ellet olisi päässyt ulos sisältäni ajoissa. Sinä kaunis tyttöni, olet aina pieni lapseni, vaikka oletkin jo aikuinen.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Salaisuuksia KOTI

Hän ottaa kirjan, jota on kirjoittanut, sanan kerrallaan. Lukee tekstiään, pysähtyy välillä miettimään kirjoittamaansa. Hän tietää seuraavan sivun olevan tyhjä, avaa uuden aukeman. Sivu ei ole tyhjä! Miten se on mahdollista, ei hän ole vielä kirjoittanut tyhjälle sivulle mitään. Hetken ihmeteltyään asiaa, hän lukee tekstin, joka on sivulle ilmestynyt. Sen on kirjoittanut selvästikin nainen. Hänellä on ollut lapsi, hänellä on ollut mies, jota hän on rakastanut. Mies on ollut naimisissa ennen kuin on tämän naisen kanssa ollut. Tämä talo, täällä asuu joku muukin kuin hän. Tai on ainakin asunut. Hän itse on asunut talossa vajaa kymmenen vuotta. Tällä talolla olisi varmaan paljon muitakin tarinoita kerrottavanaan.

Hän tietää talon rakennetun 1930, hän on nähnyt yhden valokuvan talosta alkuperäisessä asussaan. Silloin täällä on asunut viisihenkinen perhe. Perhe on luultavasti kuollut, tai ainakin osa heistä. Talo on vaihtanut omistajaa, hän ei tiedä montako kertaa. Talossa on välillä ollut vuokralaisia. Hän ei tiedä sitäkään elävätkö nämä entiset vuokralaiset vielä ja missä elelevät nykyisin. Tämä talo on hänelle ja kaikille täällä ennen häntä asuneita ollut ja on

KOTI

Avain kääntyy lukossa, se aiheuttaa sohvalla välittömästi liikettä. Kolme kissaa juoksevat kilpaa eteiseen, jokainen niistä haluaa olla se ensimmäinen, johon kiinnitetään huomiota. "Heippa tyttöseni, miten päivä on sujunut!" Purr-miu, mauu, kräh. Jahas, yhdellä taitaa olla karvapallo kurkussa. Potkaiset kengät jalastasi eteisen nurkkaan, missä kaikki muutkin kengät ovat sulassa sovussa epäjärjestyksessä. Avaimet peilin vieressä olevaan naulakkoon ja laukun heität keittiön pöydälle. Nyt on kissojen vuoro, annat jokaiselle kunnon halauksen ja rapsutuksen. Työpäiväsi oli taas niitä raskaimpia päiviä, joita kukaan hoitaja ei haluaisi. Dementisten vanhusten kanssa ei voi koskaan tietää millainen päivä tulee olemaan. Tänään ei tuntunut sujuvan yhteistyö kenenkään kanssa. Työparikin oli hidasjärkinen tyttö, opiskelija vasta. Mutta nyt olet kotona.

Kotona, joka kerta vastassa  kolme huomionkipeää karvatyttöä. Heidän rakkautensa on ehdotonta ja loppumatonta, he eivät valita, vaikka tulisit myöhässä. He eivät käännä kuonoaan jos olet huonolla tuulella. He tulevat joka kerta yhtä iloisena ja riehakkaana puskemaan särkeviä jalkojasi. Tiedät olevasi kotona. Laitat kissoille ruokaa ja vaihdat puhtaan juomaveden. Jokainen päästää kurnahtavan äänen kiitokseksi.

Raivaat olohuoneen sohvalta illalla jääneet lehdet ja vaatteet sivuun, kömmit sohvannurkkaan omaan koloosi. Sohvassa on aivan selvä jälki kohdassa, missä aina istut, sinne oikein uppoaa. Selkäsi taakse työnnät kukkakirjavaisen tyynyn ja painat pääsi pehmeälle käsinojalle. Tutkit eteisestä mukaasi ottamaasi postia. Valintalon tarjoukset, ei kiinnosta, City-Market, sama juttu, paikallislehti, no siinä tuskin mitään uutta on. Puhelinlasku, ei jaksa avata, mikäs tämä on, kirje. Ihan ihka oikea kirje! Eihän kukaan enää kirjeitä kirjoita. Postileimakin niin epäselvä, ettei sekään anna viitteitä mistä on lähetetty. Kauniilla käsialalla kirjoitettu nimi ja osoite. Tästä täytyy nyt nautiskella.

Vedät sohvalla odottavat villasukat jalkaasi, menet keittiöön. Jääkaapissa pitäisi olla yksi viinipullo. Lasivitriinistä etsit viinilasin, oikein kristallia, sait ne tupaantuliaislahjaksi ensimmäiseen kotiisi. Nyt ne ovat vaihtaneet kotia jo monen monta kertaa, kuten sinä itsekin. Istut tällä kertaa varovaisemmin sohvannurkkaan, et tömähdä sinne, ettei viini läiky yli. Kirje, tunnustelet sitä, sisällä on kirjepaperi, ehkä kaksikin. Tuoksuu joltain, et tunnista miltä. Viini on juuri sopivan viileää. Varovaisesti avaat kirjeen, et halua vahigoittaa näin arvokasta esinettä. Postimerkkikin on kaunis. Kaksi kirjearkkia, kuten arvelit.

"Hei Leena
Sain osoitteesi äidiltäsi. Olen tullut takaisin kotiin. En tiedä mitä oikein kirjoittaisin, niistä ajoista on niin pitkä aika. Muistat varmaan miten lähdin, kertomatta kenellekään, edes vanhemmilleni. Vain Sinä tiesit, että lähden ja miksi lähden.

Minun oli pakko, kukaan ei olisi ymmärtänyt. Kukaan muu kuin Sinä. Niin monen monta kertaa olisin halunnut puhua kanssasi. Kertoa mitä oikeasti tapahtui, en Sinullekaan ihan kaikkea kertonut. En uskaltanut.

Sen tiesit, että tulin raskaaksi, mutta isä ei ollut Reijo, niin kuin annoin Sinun ymmärtää. Muistat varmaan sen Vuorisen rasavillin esikoispojan. Kun viimeisen kerran kävimme yhdessä koulun diskossa, se poika tuli perässäni. Otti minut väkisin, löi ja haukkui minut kaiken lisäksi. Siksi en tullut kouluunkaan viikkoon. En uskaltanut kertoa kotona asiasta. Sinähän tunnet isäni, miten hän olisi tulistunut ja varmaan mennyt ja tappanut koko Vuorisen perheen. Tai ainakin ajatellut niin. Olisin saanut kunnon selkäsaunan, koska olisi kaikesta huolimatta pitänyt minua syyllisenä tapahtumaan.

En lähtenyt Helsinkiin, kuten Sinulle kerroin. Menin Ensikotiin, kävin kouluni loppuun siellä ja synnytin lapseni. Kaiken lisäksi odotin kaksosia. Asuin Ensikodissa yli vuoden ajan. Minusta pidettiin siellä hyvää huolta. Muutaman kortin lähetin kotiin siten, että jos joku tytöistä meni Helsinkiin, laitoin hänelle kortin mukaan sieltä lähetettäväksi.

Lapset, Petteri ja Paula, ovat nyt siis jo 12 vuotiaita. Eivät ole koskaan nähneet isäänsä, eivät ole ennen tienneet, että heillä on isovanhemmat. Mutta nyt olen palannut kotiin. Et usko miten helpottavaa kaikkien näiden vuosien jälkeen oli tavata vanhempani. En olisi uskonut, että he edes muistavat minun olemassaoloani. He ovat vallan rakastuneet lapsiin. Olen kertonut kaiken, mitä tuolloin tapahtui.  He sanovat, että oli väärin kun lähdin niin kuin lähdin. Että minun olisi pitänyt luottaa heihin ja heidän apuunsa. Että olisivat järjestäneet kaiken, ottaneet raskauden tietenkin ensin järkyttyneenä vastaan. Mutta olisivat hyväksyneet sen, etten halunnut keskeytystä. Eihän sitä voi silti voi tietää mitä olisi tapahtunut.

He olivat luopuneet jo ajatuksesta, että palaan koskaan kotiin. He olivat myös luopuneet ajatuksesta, että heistä tulisi isovanhempia, veljeni vaimo ei voi saada lapsia. Nyt olen kertonut Sinullekin koko tarinan. Jos vielä olet minun Bestikseni, rakas Leena, kirjoita minulle tai soita. Laitan tähän loppuun osoitteeni, niin tai kyllähän Sinä tiedät mikä osoite tänne on, olimmehan naapureita. Laitan myös puhelinnumeroni. Anna."

Huomaan juoneeni viinipullon tyhjäksi, olen järkyttynyt, olen onnellinen, en tiedä mitä olen. Anna ja Leena, Leena ja Anna. "Annanleena, Leenananna", ne olivat lempinimet, jotka toiset tytöt meille antoivat. Huomenna pakkaan kissat koppaan, matkakassiin vaatteita ja muuta kolmeksi päiväksi, ja lähden viettämään kolmen päivän vapaitani kotiin maalle Annanleenan ja Petterin ja Paulan kanssa. Tästä tulikin hyvä päivä, vai mitä tyttöset. Karvalapsillani on aina hyvä päivä. Me olemme koti.



sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Salaisuuksia TYHJÄ SIVU 2

Yö, lämmin elokuinen yö. Pimeä yö. Menen pihamaalle, tiedän missä pihani rakennukset sijaitsevat, silti en näe niitä. Vain mustana piirtyvät rajat rakennuksista, puista, vasten vaaleampaa taivasta. Yö tuoksuu vielä osittain kesältä, osittain siinä on jo syksyn tuntua. Aivan kuin olisin yksin tyhjässä pimeydessä, silti niin lempeässä turvassa. Minulla on edessäni kirja jossa on

TYHJÄ SIVU


Kirjoitan tyhjälle sivulle ajatuksiani, aivan kuin sivu olisi jätetty tyhjäksi minua varten. Tuossa pimeydessä on jotain oudon lohduttavaa. Olen aina pelännyt pimeyttä, mutta tämä pimeys on turvallista ja jotain niin hellää.

Tuolla sinisenä hohtavana taivaalla on minun rakkaitani. Nyt he ovat kaikki läsnä tässä minun kanssani, vai olenko minä heidän kanssaan. Olenko lähtenyt lentämään ilman ruumiini pakottavaa voimaa. Nousen ylös, niin vapaana kaikesta ahdingosta ja murheesta. Olen tyhjyyttä täynnä, mutta tuo tyhjyys ei ole synkkää eikä pelottavaa. Tunnen miten ilma virtaa lävitseni kun kohoan aina vain ylemmäksi. Alapuolelleni jäävät mustana piirtyvät talot ja rakennukset, puiden latvat jäävät myös alapuolelleni.

Täällä minä olen, tyhjässä kosmisessa tilassa, kultaisia pisteitä ympärilläni. Tähtiä kuin timantteja. Näen tutun tähden, tähti vilkuttaa minulle ja pienellä lapsen äänellään sanoo: "Äiti, minä olen täällä, minulla on kaikki hyvin. Minulla on monta tähtilasta ystävinäni, minä en ole yksin, äiti. Minä rakastan sinua, äiti. Kerro isälle, että rakastan häntäkin." Itken, mutta itken onnesta, minun lapseni.

Jatkan matkaani tähtien loisteessa. Tuolla, tuolla on isäni. Isäni ja hänen ystäviään, jotka ovat jättäneet maallisen ruumiinsa ja lentäneet tänne vapauteen. Näen rakkaani, hän ei ole ollut täällä vielä kauan. Näen miten hän kaipaa takaisin luokseni. Hänen katseensa kertoo minulle enemmän kuin miljoona sanaa. "Minäkin kaipaan sinua, kaipaan niin että joskus tuntuu kuin sydän halkeasi." Itken, mutta nyt kaipuusta ja surusta. Rakkaani lähti rinnaltani liian aikaisin. Näen kuitenkin, ettei hänen tarvitse enää kärsiä kipua ja tuskaa, joista hänen ruumiinsa kärsi. Hänen henkiruumiinsa on vapaa. Hän on löytänyt kuolleen vaimonsa ja poikansa. Hänellä on perhe, jota hän kaipasi. Silti me niin rakastimme toisiamme. Minun on aika päästää hänestä irti, minun on aika palata takaisin.

Liidän hiljalleen takaisin lämpimän yön yli. Minä näin kaiken mitä halusinkin, rakkaillani ei ole mitään hätää. He ovat onnellisia omassa tyhjyydessään, tyhjyydessä joka on täynnä rakkautta ja lämpöä. Sieltä he katsovat minua kun laskeudun takaisin pihalleni, omaan maalliseen ruumiiseeni. Minä rakastan teitä kaikkia. Minun täytyy kuitenkin täyttää tehtäväni ennenkuin voin jäädä tähdeksi taivaalle. Minulla on täällä rakkaita joiden vuoksi elää. Minun rakkaat lapseni, äitini ja muut joiden kanssa elämäni jaan.

Pihani pimenee entisestään, yön syli vie lopun valon. Minun on aika palata ruumiiseeni, tähän kivuliaaseen maanpäälliseen kotooni. Minä olen nähnyt valon, rakkauden ja lämmön.











perjantai 30. elokuuta 2013

Salaisuuksia IHMISET

Sosiaalinen elämä, joskus hän ei edes tiedä mitä se tarkoittaa. Ei ainakaan sitä, että lukee facebookista toisten toilailuja, jotka häntä ei kiinnosta tippaakaan. Ei lomakuvat, itse hän ei pääse minnekään. Ei ole ketään kenen kanssa lähtisi ja vaikka olisikin, hänellä ei ole varaa moisiin ylellisyyksiin.Toisaalta hän kyllä viihtyy ihan omassa seurassaan, kissansa ja koiransa kanssa. Hänen elämänsä tuntuu juuttuneen paikoilleen, ainakin toisinaan. Mitä hänelle oikeastaan merkitsee muut

IHMISET

Täytyy lähtee kauppaan, apua, on taas sellanen päivä, ettei kykenis. Pelko lähtee ovesta ulos suureen pelottavaan maailmaan. Mutta kun jääkaapissa ei ole mitään ja kissinruokapussi on tyhjä. Oivoi, miten sitä taasen sitten pukeutuis, samat vaatteet olleet päällä varmaan jo viikon. Pakko kai sitä on penkoo puolityhjästä kaapista jotain rettua päällee. Muut vaatteet ovat pyykkikorissa odottamassa sitä suurta hetkeä, jolloin pääsevät pesukoneeseen.

Kaapista löytyy jotain asiallista. Seuraava vaihe, etsi käsilaukku, etsi puhelin, sekään ei ole soinut moneen aikaan. Tuskin muistuu mieleen miten siihen yleensä vastataan. Lompakko on jossain keittiön pöydällä tiskaamista odottavien astioiden takana piilossa. Hiusten harjaus, hampaiden harjaus. Takki päälle ja hups, autonavaimet. Koska niitä on viimeksi käytetty ja mihin piilotettu, osaako sitä autookaa enää ajaa. Ihmisiä tapaamaan kaupungille, voiko sitä sanoa tapaamiseksi. Hyllyjen välissä kuitenkin piilottelee, ettei vaan kukaa näe. Onko sitä niin erakoitunut, että pelkkä kaupassa käynti voi olla näin vaikeeta. Ilmeisesti voi.

Jei, auto käyntiin, viimeinen tarkistus, että kaikki tarpeellinen on mukana. Postilaatikosta voisi ottaa postit, jos sellaista on tullut viimeisten kolmen päivän aikana. Mainoksia, mainoksia, pari laskua, masentavaa. Näin sitä lähdetään kohti suurta seikkailua kauppakeskuksen maailmaan. Moottoritie on kuuma, paitsi ettei tämä mutkainen kuoppainen tie ole moottoritietä nähnytkään.

Huu, keskustassa on paljon autoja, paljon ihmisiä, parkkipaikalla huonosti tilaa. Jonnekin rakoseen sitä täytyy auto sijoittaa. Noin, nyt rauhoittava viisiminuuttinen ennen autosta nousua, naamalle ilme joka ei kerro mitään mielentilasta, alkavasta paniikista tai mistään muustakaan. Kävely kohti kärryjonoa, ja hups, sitä ollaan kaupassa. Ei mitään muistikuvaa, mitä piti ostaa. Jos sitä vain rauhassa kävelee pitkin käytäviä, eiköhän sieltä mielen mutkasta jotain muistu mieleen. Leipää, juustoa, mehua, vähän vihanneksia. Kukaa ei huomaa, että olisit mitenkään epänormaalissa olotilassa, tämähän alkaa sujua.

Oih, tuolla on joku tuttu, tulee juttusille. Mitäs kuuluu, ei ole näkyny sinuakaan, joo, ei tässä mitään erikoista, kotona olen vain oleillut lähinnä. Pälä,pälä, oli kiva nähdä, tuu joskus käymään, keitän kahvit. Niinpä niin tuskin olen menossa. Ostoskierros jatkuu, niin se kissiruoka. Okkei, näillähän pärjää jo taas viikon. On tämäkin kärsimys taas tältä viikolta ohi. Kassan kautta autolle. Toisaalta, voisihan sitä käydä kirpparilla, ties mitä kivaa sieltä jäisi käteen, niin ja kirjastossa. Ei ihmisetkään enää pelota, eihän ne mitään pahaa ajattele, oma pää teki taas tepposet. Maailmassa kaikki hyvin, ihmiset ihan normaaleja, kukaan ei uhkaa ja pelottele. Mitähän sitä tulikaan kuviteltua omassa pikku päässään, oman kotinsa rauhassa. Olenkohan ihan terve?

Pitäisi varmaan käydä useammin ihmisten ilmoilla, ettei aivan mökkihöperöksi heittäydy, käydä vaikka sen ystävän luona kahvilla. Ehkä ensi viikolla jo. Kohta alkaa kansalaisopiston kurssitkin, sinnekin voisi jollekin kurssille mennä, tapaisi ihmisiä, saisi uusia tuttavuuksia. Ei sitä omasta mökkelöstä muuten maailmaan kukaan hae. Ensi viikolla aloitan uuden sosiaalisemman elämän.







sunnuntai 25. elokuuta 2013

Salaisuuksia ELÄIMET

ELÄIMET

Koira pomppii edestakas, sängylle, sängyltä pois, vuhkuu ja ja sanoo välillä: hau. Kissa repii hiuksia ja tökkii naamaa. Antakaa mun nukkua vielä, mä en jaksa nousta vielä. Pomppiminen ja repiminen jatkuu. Höh, nuku tässä nyt sitte. Pakko nousta. Koira ulos, onneksi asun täällä omassa talossa ja koira pysyy, ainakin vielä, omassa pihassa. Missä helvetissä kissinruokakippo on? Koira taas saanu sen vedettyä pöydältä alas. Mihin se on sen piilottanu? Ahaa, tuolin alta pilkottaa jotain, siellähän se. Kissa pyörii jaloissa, joo joo, laitan ruokaa sulle siihen kippoon. Ole hyvä, onko nyt parempi. Jokin raapii oven takana, koira tahtoo takas sisälle. Senkin ruokakippo on tyhjä, odota nyt edes sekunti, että saan tänä riivatun pussin auki.

Joko mä saan jotain. Kahvia, kahvia nopeesti, ennen kuin seuraava hässäkkä alkaa. Kissa kiehnaa jaloissa, meinaan kompastua siihen kahvipurkin kanssa. Noin, viimeinkin kahvi tippumassa. Laitan tietokoneen päälle, facebook auki. Ja mitähän kuvittelen sieltä löytäväni. No kunhan selaan, mitä tyhmää muut on päivittäneet. Aha, joku on krapulassa, miksikähän sekin piti kertoo, kiinnostaa kun kilo sitä itteensä. Kissa hyppää syliin ja samantien tietokoneen päälle. Zoomaa näytön kahteesataan prosenttiin, luuleeko se että olen puolisokee. Koira kaivaa tuolin alta olematonta. Mitähän se luulee siellä olevan. Voi vitsi, sehän on eilinen puruluu, jonka se hukkasi heti saatuaan sen.

Kahvia, kahvia, edes kahvitauko. Menen ulos, josko siellä saisi rauhassa kahvinsa juoda. Koiranpentele sai oven auki ja  kissa koiran perässä. Siinä sitä sitten mennään rallia auton ympärillä. Ihanaa, kahvia ja tupakkaa. Koiralla ja kissalla on hauskaa, kissa menee auton pyörän taakse vaanimaan, kun koira kiertää autoa tyhmänä. Kissa hyppää koiran eteen ja ralli jatkuu, nyt kissa ajaa takaa koiraa. Seuraavan kerran kun näen ne, koira ajaa kissaa. Kissa hyppää konepellin päälle ja ilkkuu koiralle; etpäs pääse tänne. Haen toisen kupposen kahvetta. Vaikka näistä elukoista on oma vaivansa, on niitä silti tosi hauska seurata. Niillä ei ole huolia eikä murheita, kun vain ruokikippo täytetään, vettä on saatavilla. Välillä rapsutusta ja haleja. Yhteisiä rauhallisia hetkiä leikkimisen jälkeen.

Iltapäivällä otetaan torkut yhdessä sohvalla. Koira menee jalkojen päälle, huokaisee ja nukahtaa koiranuneen. Kissa pyörii pään ympärillä, etsii sopivaa koloa asettua. Sinne niskan mutkaan on kiva nukahtaa, kehrätä ja nukahtaa kissanuneen. Ihanaa, että on eläimiä. Minulla on ainakin jokin syy herätä aamulla. Joku joka herättää minut uuteen päivään. Muistuttaa, että ruokaa pitää syödä ja nestettä juoda. Koira lohduttaa, kun minua itkettää, kissa naurattaa, kun olen surullinen. Keksii paikkoja, joihin koira ei pääse. Sälekaihtimen taakse ikkunalle. Koira ei yletä sinne. Miten tulisin toimeen ilman teitä. Pidätte minut tässä hetkessä, huomisessa. 





tiistai 13. elokuuta 2013

Salaisuuksia Aurinko

Hän lojuu pimeässä huoneessaan, kuuntelee sateen ropinaa ikkunaa vasten. Kosteus tunkee sisään ikkunan raoista. Kuinka monta päivää on ollut jo sateista ja harmaata. Liian monta. Hänen päänsä sisälläkin on harmaata. Kosteus tunkeutuu lihaksiin ja luihin. Hän kääntyy kyljelleen ja tuijottaa tyhjää seinää, hämähäkki roikkuu lankansa varassa. Hän kaipaa niin kovasti lämpöä, kosketusta ja hellyyttä, hän kaipaa valoa elämäänsä. Kun edes sateet loppuisivat ja alkaisi paistaa

AURINKO

Mikä ihana päivä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Lapset kirmaavat kohti leikkikentän keinuja. Pienemmät lapset istuvat hiekkalaatikolla. Äidit juttelevat keskenään, välillä lohduttavat keinusta pudonnutta lastaan. Pyyhivät hiekkaisia neniä.

Hän tulee tänne joka päivä vieläkin. Vaikka se tuntuukin pahalta. Muut äidit eivät hänen kanssaan enää juttele. Muut äidit. Hän ei ole äiti enää, vaikka hän on mielestään enemmän äiti kuin kukaan heistä. Hän antoi lapselleen kaikkensa eikä sekään riittänyt.

Poika ei koskaan oppinut kävelemään, ei puhumaan. Mutta poika nauroi, hän nauroi aina. Kun poika heitti lapiolla hiekkaa ja se teki kuvioita hiekkaan, poika nauroi. Keinussa poika nauroi, katsoi äitiään palavilla silmillään antamaan lisää vauhtia. Poika näytti kentän laidalla olevaa jäätökioskia. Kioskilla poika näytti keltaista mangojäätelön kuvaa. Sotki kasvonsa ja vaatteensa sulavaan keltaiseen jäätelöön. Halasi äitiään tahmaisilla käsillään ja nauroi, äitikin nauroi.

Poika nautti auringosta, ainut sana jonka poika osasi sanoa oli: Au, ja osoitti pienellä sormellaan taivaalle. Kotona poika piirsi aurinkoja joka paikkaan. Eteisen seinään, keittiön lattialle. Pöytäliinaan ja isin pyöreälle vatsalle. Nauravia aurinkoja. Kaupasta piti ostaa auringonkeltaisia vaatteita. Kerhorepussa oli aurinko.

Poika oli äidin ja isin aurinkopoika. Mutta aurinkopoika oli sairas, siksi hän ei oppinut kävelemään eikä puhumaan. Poika ei pystynyt oppimaan montaa muutakaan asiaa, vielä kuuden ikäisenä hän käytti vaippoja. Pojalla oli pieni pyörätuoli, jota äiti työnsi jokaisena päivänä leikkikentälle, satoi tai paistoi. Poika halusi keinua ja syödä mangojäätelöä. Toiset äidit välttelivät häntä jo silloin, eivät tienneet miten puhua hänen kanssaan. Oli muutama äiti joiden kanssa juteltiin. Lapset eivät leikkineet pojan kanssa, mutta se ei haitannut poikaa.

Lopulta tuli se päivä, jolloin ei aurinkopoika enää jaksanut nauraa, katsoi vain äitiään mustilla silmillään. Äidin silmistä valui kyyneleitä, poika nosti pienen kätensä peiton alta, osoitti sormellaan äitiään ja sanoi: Aurinko. Pojan ensimmäinen ja viimeinen sana. Poika oli kahdeksan ikäinen ja lähti aurinkomaahan.

Äiti ottaa käsilaukkunsa penkiltä, palaa yksinäineen kotiinsa. Eteisessä tervehtii keltainen aurinko. Keittiön lattialta aurinko on monien pesujen jälkeen haalistunut pois. Keittiön pöydällä on kulunut pöytäliina, liinassa oleva aurinko hymyilee äidille vielä vuosienkin jälkeen.


perjantai 28. kesäkuuta 2013

Salaisuuksia AIKA

Hän on saanut viimeinkin levättyä kunnolla. Hän ei ole murehtinut asioita joille ei pysty tekemään mitään. Hän aloittaa aamunsa kaikessa rauhassa juomalla aamukahvinsa parvekkeella. Kissa puskee jaloissa ja kehrää niin kovasti, että varmaan herättää naapurinkin. Hänen mielensä on harhaillut omilla teillään pitkään aikaa, mutta nyt se on palannut. Hän nauttii lämpimästä aamuauringosta, aamukahvista ja kissansa kehräyksestä. Tämä on nyt se ihana oma

AIKA

Tytöllä on taas kiire. Miksi ei voi nousta ajoissa. Onko pakko sitä herätystä torkuttaa loputtomasti. Nopeasti jogurttia suuhun, samalla tyttö kiskoo sukkia jalkaansa. Mitä kello on, ehtii ehtii. Nopea aamumeikkaus, laukku mukaan ja menoksi. Tänään hän kyllä kysyy työnantajalta, voisiko pitää vapaata edes muutaman päivän, kyllä hän ne sitten korvaa jolloinkin. Töihin, töihin käy tyttösen tie.

Taas joku kavala henkilö on tuonut omat mappinsa hänen pöydälleen. Vaikka hän onkin nuori ja vireä ja kesätyöläinen, ei hänen kuulu kaikkea tehdä. No, olkoon, jos hän aikoo uskaltaa sitä vapaata kysyä, niin kai hän nyt sitten käy noiden mappien kimppuun. Tyttö näpyttelee nopeaan tahtiin sopimukset kohdalleen, tulostus, mapitus. Voi kun on tylsää. Jokohan sitä uskaltaisi, ei sittenkään, vasta lounaan jälkeen. Nälkäinen työnantaja ei ole paras vaihtoehto kun kyseessä on vapaiden pyytäminen.

Lounaan syötyään tyttö kurkkii työnantajan ovelle, jos ovi on kokonaan kiinni, sillä on joku tärkeä puhelu tai muu juttu. Ovi on puoliksi auki! Jes. Tyttö tarkistaa peilistä meikkinsä ja sipaisee puuteria kiiltävälle nenälleen. Hän kävelee rauhallisesti ovelle, vaikka tekisi mieli juosta aivan toiseen suuntaan. Maikki, työnantaja siis, on tyytyväisen näköinen, ei siis hätää. Maikki tervehtii tyttöä ystävällisesti ja juttelee hetken niitä näitä. Kysyy sitten mitä asiaa tytöllä olisi, onko joku sopimus väärin. Ei,ei ole, kaikki on näyttänyt olevan oikein. Tyttö empii, mutta saa kysyttyä voisiko hän pitää pari päivää vapaata jossain vaiheessa. Maikki näpyttelee tietokonettaan hetken aikaa, lukee ja miettii. Tytön otsalta alkaa kohta tippua hikipisaroita. "Sinullahan näyttää olevan kaikki työt tehty ajallaan, ja näköjäänn vähän muidenkin töitä. Sinulla on täällä jopa ylitöitä. Mmmm, näin monta viikkoa töissä. Joo, sinulla taitaa olla seitsemän päivän loma käyttämättä. Koska haluat pitää sen?" Ei ole todellista, jihuu, tyttö yrittää hillitä itsensä. Sovitaan viikko,jolloin voi pitää vapaansa.

Tytöllä ei ole minnekään kiire. Ei tarvinnut torkuttaa herätystä. Hän istuu mökkilaiturilla ja syö jogurttinsa rauhassa. Jalat on puoleen sääreen asti lämpimässä järvessä. Ei meikkiä, ei kiirettä, hänellä on vain aikaa. Koko viikko vain aikaa olla itsensä kanssa. No, ei koko viikkoa, kolme ystävää tulee muutamaksi päiväksi hänen kanssaan. Saunotaan kaikessa rauhassa. Grillataan, juodaan viiniä muovimukeista. Uidaan ja lökötellään auringossa. Tyttö on koko kevään lukenut ja lukenut, tehnyt pääättötyötään, jonka hän palauttaa syksyllä. Hän on tehnyt töitä ja tehnyt päättötyötään iltaisin, hän on ollut väsynyt. Mutta nyt saa työt unohtua vähäksi aikaa, päättötyökin joutaa odottaa muutaman päivän. Nyt hän nauttii tästä ajasta.






torstai 27. kesäkuuta 2013

Salaisuuksia LEPO

Hän on nyt niin kauan pohtinut vaikeita asioita, ettei jaksaisi yhtään mitään. Hän on väsynyt kaikkeen ja kaikkiin.Olo on turtunut, liian paljon asioita on tapahtunut lyhellä aikaa, kaikki ei silti ole olleet ikäviä asioita. Mutta kun asioita tulee liikaa kerralla, ei pää jaksa tajuta kaikkea. Ystäväkin soittelee, ei hän jaksaisi nyt vastata. Haluaa kuitenkin hänen piristyvän. Millä sitä piristyt kun on niin väsynyt. Hän kaipaa vain yhtä asiaa ja se on

LEPO

Siis mää en nyt jaksa, onks aiva pakko, kun ei siis huvita. Ei yhtään mikään. Tänään ois ne serkun synttärit, ei voi olla paskempaa kun tavata kaikki sukulaistädit ja mummot ja kaikki. En todella jaksa niiden uteluita. " Missä olet töissä tällä hetkellä?" Paskat, missään, mää olen hullu ja mulla on loppuelämä saikkua. Loppus kyselyt siihen. No entäs tämä, "Onko jo mies katteltuna ja pianko saadaan häitä viettää?" Että mitä. Tähän paskaan nyt vielä mieskin tarvittas, mitä helvattaa mää sillä tekisin. Kun jaksais edes ittensä kanssa. Lapsia ootellaan, vaikkei sitä miestäkään vielä ole. Mihin mää lapsen kanssa joutusin? Hyvä kun saa oman perseensä pestyä, vielä nyt kakarankin. Oijoi. Mää meen takas nukkuun, pitäköön bileensä.

No niin kello on jo vaikka mitä, vaikka onko sillä niin väliä. Mää kuitenkaan sinne synttäreille mene. Äitee soittaa, mitä mää sille sanon. Voisko mulla olla vaikka angiina, poskiontelontulehdus, keuhkoputkentulehdus, mätäpaise perseessä. Ihan mikä tahansa, kunhan pääsen tosta puhelusta eroon. "Hei mude, mulla on kaamee flunssa, äänikään kule kunnolla, mää en voi millään tulla. -  Joo, muaki harmittaa tosi paljon, Pitäkää hauskaa." Vapaa, mää meen takas sänkyyn.

Onko jo ilta, miten se voi olla mahollista, oon siis nukkunu koko hela dagen. Väliäkö sillä. Mä en oo syöny mitää koko päivänä, ei kyllä paljon kiinnostakaa, mutta josko ton appelsiinijugurtin vetäsis. Se Jariki siinä mainoksessa vetelee vaimonsa appelsiinijugurtit nuin vain. Väsyttää, miten voi väsyttää kun vain nukkuu. Vaikka se kyllä väsyttää vielä enemmän, mää oon niin väsyny tähän väsymykseen. Mut mää en tiedä onko tämä oikee tapa levätä. Olla möllöttää kaiken aikaa täälä tunkkasessa kämpässä. Likaset vaatteet lojuu lattialla. Postiluukun alla varmaan viikon postit. Emmää tänään jaksa niitä.  Josko huomenissa. Mää meen nukkuun, otan vaan noin iltalääkkeet, voi paske, aamulääkkeet on ottamatta. No sille enää mitää mahda.

Mää olen ny viikon mähkiny täälä, puheluita tullu varmaan sata ja yks, viestejä ainaki yhtä paljon. Mut onpa täälä tunkkasta, kuka vietävä tää on sotkenu, mää ainakaa kun nukkunu olen. Jospa se tästä. Ikkuna auki, auts, sielähän on tullu kesä viikon aikana. Vau! Ei hemmetti, ei näin voi elää. Pyykit koneeseen, imuria ja moppia kaipaa lattia, pölyrättiä joka puolella. Tiskit, häh, kuin vanhoi noi tiskit on. Nehän on melkein homeessa. Yäk! Emmää tästä kyllä yksin selvii. Kelle mää soitan. Kuka mulle on soittanu, Tartsa on soittanu sen miljoona kertaa. "Hei Tartsa, anteeks kun en ole vastannut puhelimeen, mää en oo jaksanu. Voisiksää tulla tänne tänään, mää tarttisin vähän apua. - Kiva juttu, nähään hetken päästä." Huoh, eihän se niin vaikeeta ollu, vai oliko. Miten mää selitän Tartsalle tän kaiken, etten mää meinaa jaksaa. Että oon saikulla vielä vaikka kuinka kauan. Toisaalta, kyl se ymmärtää, sehän mun "pakotti" apua hakeen, tuli vielä mukaankin.

Ovikello soi, eihän siitä ole kun minuutti kun soitin Tartsalle, oliko se oven takana. "Hei, mää tulin niin pian kun pääsin,olin tossa lähellä kaupassa, onko sulla ruokaa, mulla on täälä vaikka mitä, mikä tää haisee, eksä oo käyny suihkussa, ja mikä tää läjä tässä oven alla on, avataan ny ees verhot." Tartsa aiva hengästyy, kun se puhuu. Se laittaa kaffet tippumaan ja tekee ison kinkkuvoileivän, nostelee mun pyykit koneeseen, komentaa syömään ja sitten suihkuun. Se siivoo kun mää nautin kuumasta suihkusta, kämppä ei enää haise se tuoksuu. Ihanaa, kun mulla on noin ihana ystävä. Se kyselee miten voin, hän on ollut tosi tosi huolissaan. Mun ei tartte puhuu mitään, se kuuntelee mua silti ja ymmärtää. Lupas jäädä yöksi jos yövieras kelpaa, jutellaan ja nautitaan sen tekemästä salaatista. Se antaa mun olla juuri näin. Tartsa antaa mun levätä, peittelee sänkyyn ja tulee viereen. Kikatetaan kuin joskus pikkulikkoina. Mää selviän tästä vielä. Mää olen levänny ja nyt mää taas jaksan enemmän. Huomenna mennään shoppailemaan ja käydään juomassa kaakaot siinä kivassa pienessä kahvilassa. Mää selvisin tästäkin paskasta, mun ei tarvi enää pelätä.



torstai 20. kesäkuuta 2013

Salaisuuksia TYHJÄ SIVU

Tyhjä päivä, tyhjä pää, tyhjä pullo, tyhjä jääkaappi. Hänellä on tyhjä olo, millä sen täyttäisi. On tyhjää aikaa kulutettavaksi. Jääkaappi pitäisi täyttää, mutta lompakkokin on tyhjä ja hänellä on edessään

TYHJÄ SIVU

Aika, sekunti kerrallaan kuluttaa tyhjää aikaa kellon raksutus seinällä. Koti on tyhjä, huutaa autiuttaan. Ovat lapset lähteneet maailmalle jo vuosia sitten. Ei kuulu ääniä, jotka ennen täyttivät tämän tyhjyyden. Maiseman peittää rankkasade, tyhjän pellon, josta on vilja jo puitu. Naapurin autiotalo seisoo surullisena sateisessa maisemassa. Talon vanha pariskunta muutti taivaan kotiin. Tyhjälle pilvelle, taivaanrantaan.

Hän vain tuijottaa autiota maisemaa keittiönpöydän ääressä, kahvikuppikin on tyhjentynyt. Katsoo kelloa, jossa viisarit kiertävät samaa ympyrää päivästä toiseen. Olisi postikin jo tullut. Hän kävelee märkää polkua pitkin laatikolle, sekin on tyhjä, ei edes mainoksia ole tänään tullut. Jossain kaukana haukkuu koira tyhjyyteen. Puista tippuu yksinäisiä vesipisaroita hänen takkinsa olkapäälle. Saappaat loiskuttavat lätäkön vettä.

Hän on asunut tässä jo vuosia yksin, omassa tyhjyydessään. Ei lapset ehdi käymään, soittavat kiireisenä kerran kuukaudessa. Heillä oma kiireinen elämänsä, hän elää vain omaa tyhjyyttään. Ei ole enää edes naapurin Saara juttukaverina. Hän miettii oman elämänsä iloja ja suruja. Enää ei ole kumpiakaan. Hän vain on. Herää aamulla, keittää kahvit, tuijottaa ulos, hakee postin, joskus laatikossa on mainos tai lasku. Niistä ei paljon kostu. Hän katsoo televisiota iltaisin tyhjin silmin, menee nukkumaan kymmeneltä. Ja herää taas uuteen tyhjään aamuun.

Eikö elämällä ole hänelle enää mitään annettavaa. Hänellä oli mies, ahkera mies, talonkin rakensi omin käsin. Lapsia tuli neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Ne hän koulutti miehensä kanssa, saattoi elämään muualle, omia uriaan etsimään. Nyt lapset ei häntä muista, ei ole enää heille tärkeä. Hän ei ole kenellekään enää tärkeä, mies kuoli ja naapurin Saara. Ja hän näkee vain aution maiseman päivästä toiseen, unohtuneena tänne kylän perälle. Jos hän nyt kuolisi, koska hänet löydettäisiin. Kuka hänet löytäisi. Hänen on tehtävä päätös. Sosiaali-ihmiset on siitä jo kauan puhuneet, muuta palvelutaloon, ihmisten ilmoille. Saat turvaa ja hoitoa. Miksi hänen täytyisi lähteä omasta kodistaan, jossa on koko elämä.

Hän menee ulos, kävelee pellon reunaa, joku on sen ostanut aikoinaan, hänen peltonsa. Hyvin se sitä hoitaa, on nytkin kynnettynä valmiiksi. Ei hänellä ole kiirettä minnekään, tässä autiudessa. Nauttii sateen jälkeisestä raikkaasta ilmasta. Peltotie on sateen jälkeen liukas ja kurainen. Saapas lipeää lätäkköön, hän horjahtaa ja lyön päänsä siihen ainoaan kiveen, joka on ojan reunalla. Kahden viikon päästä poika soittaa, mutta ei saa puhelimeen yhteyttä. Hänen sielunsa katsoo, kun häntä nostetaan ruumisautoon.






torstai 30. toukokuuta 2013

Salaisuuksia YMPÄRISTÖ

Laaksoon laskeutuessa lumi narskuu kenkien alla, koiran tassujen kahina sen juostessa lumessa. Kylmä viima tuntuu poskilla. Alhaalla laaksossa ensin hiljaisuus, rauha. Sitten metsän humina, viereisessä ojassa veden lorina. Yksinäinen lintu jossain kaukana, koiran haukuntaa kauempaa. Koira juoksee lähellä, sen kuulee lumen suhinasta tassujen alla. Kaukana kylätiellä kulkee autoja. Hänellä on maailman kaunein

YMPÄRISTÖ

Hän asuu kauniissa laaksossa, joka on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista. Hänen talonsa on laakson toisella reunalla, ulkorakennuksen takaa lähtee peltotie alas laaksoon, jonne hän menee kuuntelemaan, tunnustelemaan, haistelemaan. Hän otti koiransa mukaan retkelle.

Laakson pohjalle olisi vielä paljon matkaa, siellä virtaa joki. Talvella sitä tuskin näkee, se on jäässä, kapea pieni puronen. Hän jää puoleen matkaan. Ensi tunne on rauha, hiljaisuus. Kuin olisi kaukana kaikesta, kuitenkin vain muutaman kilometrin päässä kulkee tie. Tuosta paikasta näkee jopa laakson toisella reunalla olevia taloja, paljon ylempänä kuin hän itse on. Hänen talonsa ei näy, vaikka sinne on matkaa paljon vähemmän. Välissä on metsää, talo ei siltikään näkyisi vaikka metsää ei olisikaan.

Ylhäällä, talon pihassa tuulee kovasti, alhaalla tuuli kuuluu puiden huminassa, tuntuu pieninä puuskina poskilla. Koira juoksentelee onnellisena vapauden tunteesta, hän voi kuulla missä se menee. Hän laittaa silmänsä kiinni. Jossain kaukana kylässä haukkuu toinen koira, koirani ei vastaa siihen. Yksinäinen lintu laulaa, etsien tovereitaan. Kylän läpi kuuluu menevän autoja. Äänet kuuluvat epämääräisenä huminana.

Olisipa kuumaa kaakaota mukana, tänne voisi jäädä vähäksi aikaa mietiskelemään. Ilta hämärtyy ja kohta on pimeää. Hän huutelee koiraansa, on aika lähteä takaisin, koiraa ei näy. Kävellessään lumista polkua pitkin ylöspäin, hän kuulee koiransa laukkaavan takanaan, se menee samaa vauhtia ohitse. Kohta hän on kotipihassaan. Menee sisälle ja laittaa takkaan valkean. Keittää kaakaon, istuutuu tuolille takan ääreen, koira paneutuu hänen jalkojensa juureen. Mikä ihana oma rauha. 

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Salaisuuksia MASENNUS

Hän ei jaksaisi nyt yhtään mitään. Itkettää mutta itkua ei tule. Ahdistaa vaikka siihen ei ole mitään syytä. Jalat painaa varmaan tonnin. Niitä ei jaksa liikuttaa, ja silti pitäisi edes päivän rutiinit jotenkin hoitaa. Jokainen askel vaatii keskittymistä. Jokainen kädennosto nostaa hien pintaan. Miksi hänen täytyy silti yrittää? Onko aivan pakko kun päällimmäisenä tunteena on iso, ahdistava

MASENNUS

"Äiti, meillä on nälkä. Tuu laittaa meille aamupalaa!" Äiti ei nyt jaksaisi, hän katsoo kelloa, vähän yli kahdeksan. Koko sielu vaatii vain paikallaan oloa, haluaa vetää peittoa tiukemmin vartalon ympärille. Mutta äidin on tehtävä äidin työt. Keittiössä kolme pientä lasta vaati vatsantäytettä. Mistä sitä nyt helpoimmin heille saisi. Äiti raahautuu keittiöön, ottaa muropaketin esille, ja maidon jääkaapista ja lysähtää tuolille. "Anna meille lautaset." Vanhin lapsista kiipeää keittiöjakkaralle ja ottaa murolautaset kaikille. "Äiti, mikä sun on?" Äiti vastaa olevansa väsynyt, on nukkunut huonosti yöllä. Miten hän voi selittää lapsille tämän asian, pienet ihmiset ei voi ymmärtää miltä hänestä tuntuu. Onneksi vanhin on oppinut huomaamaan tuon asian edes jollakin tavalla. Hän onkin jo iso koululainen, toisluokkalainen. Viisas lapsi. Aamupalan jälkeen tuo lapsi pukee kouluvaatteet päälleen ja lähtee kouluun, antaa suukon äidin poskelle ja toivottaa hyvää kotipäivää. Voi kun tämä päivä olisikin parempi kuin eilinen.

Äiti löntystää makuuhuoneeseen, pukee päälleen. Hän pukee pienemmille vaatteet, katsoo lämpömittarista päivän lämpötilan, onneksi on jo kevät ja ilmat alkavat lämmetä. Hänen ei tarvitse pukea pienemmille paksuja haalareita, tumppuja ja villasukkia. Viimein kaikki ovat pukeissa, äiti etsii autonavaimia, käsilaukkuaan. Voi hyvänen tavaton, miksi hän ei osaa laittaa niitä joka päivä samaan paikkaan, että ne olisivat vain otettavissa. Kohta he ovat autossa, matkalla kohti päiväkotia, onneksi päivähoitopaikkaa ei häneltä evätty, vaikka ei olekaan työelämässä. Tosin hänen piti sekin asia moneen kertaan selittää kunnan sosiaalitoimistossa. Ettei hän jaksaisi koko päivän hoitaa lapsia. Että lapset tarvitsevat ikäistään seuraa. Hänen täytyy olla varovainen selityksissään, ettei kunnan tädit vie hänen lapsiaan sijaishoitoon.

Kotiin päästyään äiti romahtaa, taas yksi aamu saatu kunnialla hoidettu, tai ainakin lähes. Pitäisi siivota, yrittää edes. Mutta sitä ennen pakolliset aamupäivätorkut, muuten ei tästä tule mitään. Äiti nukahtaa sohvalle, takki on vielä päällä ja kengät jalassa. Käsilaukku ja avaimet putoavat lattialle. Äiti herää parin tunnin päästä puhelimen ääneen. Ja missähän sekin on, jostain lattialta se kuuluu, käsilaukusta. "Haloo", taas jotain lehteä hänellä ollaan tyrkyttämässä. Äidillä on juuri ja juuri voimia sanoa, ettei hän tarvitse kyseistä lehteä, myyjä aloittaa alusta kertoen mitä kaikkea mukavaa saa tilaajalahjana. Äiti laittaa puhelimen kiinni.

Vähän piristi tuo nukkuminen. Äiti keittää aamukahvit, kello on puoli yksitoista. Hän alkaa vähän piristyä. Suunnitelma, lelut pois lattialta, pyykit koneeseen, imurointi ja lattian moppaus, siinä olisi tämän päivän tehtävät. Ennen kolmea koti on taas kunnossa, lapset pitää hakea hoidosta neljään mennessä. Koululainen onkin jo kotona ja tekee läksyjään. Äiti käy kaupassa ennen hoitopaikkaan menoa. Täytyyhän sitä jotain syödäkin. He ovat kaikki kotona neljän jälkeen, äiti on keittänyt makkarakeiton, nopeaa ja helppoa, ei jaksa tehdä vaikeampaa ruokaa.

Lastenohjelmien aikana äiti torkahtaa jälleen sohvalle, aivan kuin olisi raskaankin työpäivän tehnyt. Iltapalaksi on voileipää ja jogurttia. Onneksi lapset nukahtavat helposti, ovat aina olleet ns helppoja lapsia. Iltaa kohden äiti piristyy, jaksaa katsoa illan elokuvan. Tekisi mieli tehdä käsitöitä samalla, vaan kädet ovat väsyneet, niin kuin hänen keskimmäinen lapsi asian ilmaisisi.

Yksi masentava, raskas päivä takana, äiti menee nukkumaan. Nuorimmainen on kömpinyt hänen sänkyynsä ja tuhisee vieressä. Miten hän rakastaakaan näitä lapsiaan, miten hän rakastikin lastensa isää. Hänen sairautensa aiheutti eron, lasten isä sanoi häntä laiskaksi ja välinpitämättömäksi. Ei se sitä ollut, hän ei vain jaksanut. Ei hän jaksaisi nytkään, mutta lasten vuoksi on pakko. Ilman heitä häntä ei ehkä enää olisi. Lasten isä ei edes ajatellut ottaa lapsiaan itselle erossa. Isä pääsee nyt omille teilleen vapaasti, äidin on jaksettava yksin kolmen lapsen kanssa. Masentuneena, ahdistuneena, terapeutti on kannustanut, lääkitys ei ole vielä ihan kohdallaan. Jonain päivänä tulee sekin aika, ettei masenna, ei ahdista, silloin äiti lähtee lasten kanssa leikkipuistoon, meren rannalle, Puuhamaahan tai ihan mihin vain. Jonain päivänä.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Salaisuuksia AHDISTUS

"Apua, taas ne ovat hänen perässään! Mihin hän voi tällä kertaa piiloutua? Mitä pahaa hän on tehnyt, kun ne ovat aina kiusaamassa häntä?" Hän herää hiestä märkänä kauhukohtaukseen, jälleen. Nuo unet eivät jätä häntä rauhaan, vaikka aikaa on kulunut neljäkymmentä vuotta. Kaikki alkoi hänen ollessaan vasta yhdeksänvuotias. Ei siitä pääse eroon, vaikka välillä on pitkiäkin aikoja, ettei asia ole hänen päässään. Mutta ne unet eivät jätä rauhaan, niissä on pelkästään vain

AHDISTUS

Kaksi vuotta meni hyvin, olit onnellinen, tykkäsit käydä koulua ja oppia uusia asioita. Sait ensimmäiset ystävät, koska sinulla ei kotikylällä ollut yhtäkään samanikäistä. Mutta sitten alkoi kolmas luokka, uusi opettaja, luokka oli yhdistetty kolmas ja neljäs. Osa sinun ystävistäsi meni toiseen luokkaan, jossa oli vain kolmasluokkalaisia.

Luokalla oli isoja poikia, neljäsluokkalaisia. Aluksi kukaan ei kiinnittänyt sinuun sen enempää huomiota kuin siihenkään asti. Opettaja ei pitänyt sinusta, koska olit tavallaan väärässä koulussa, sinun koulupiirisi oli muualla, vanhemmat kuitenkin halusivat sinut tähän kouluun helpomman koulumatkan vuoksi. Aina opettajalla oli jotain huomautettavaa sinusta. Mitä enemmän opettaja sinua moitti, sitä enemmän sinä kutistuit. Et uskaltanut enää edes viitata tunnilla, kun opettaja kuulusteli kotiläksyjä. Teit hänen mielestään huonoja käsityöitä, väritit vääränvärisiä kissoja piirustustunnilla. Kaikesta hän huomautti.

Isot pojat huomasivat tämän ja ottivat sinut silmätikukseen. Sinä olit jo valmiiksi alistettu, sinut oli helppo ottaa isompien poikien kiusaamisen kohteeksi. Et pystynyt puolustamaan itseäsi, sinua kiellettiin kertomasta koulussa ja kotona mitä ne sinulle tekivät. Ne löysivät kaikki heikot kohtasi. Punastumisen, itkuiset silmät, huonot sukset, ja huonon hiihtämistaitosi. Jopa hiukan ulkonevat hampaasi, vaikka yhdellä kiusaajistasi oli huomattavasti pahempi purentavika.

Silloin tytöillä ei ollut farkkuja tai muita housuja, heillä oli hameet. Sukkanauhalliset paidat, ei ollut sukkahousuja. Aina jäi kylmä paikka reiden yläosaan kun alushousun lahkeet oli liian lyhyet ja sukat eivät pysyneet ylhäällä kunnolla. Äitisi osti sinulle kauniit punaiset alushousut, musta pieni pitsi lahkeiden reunassa ja ne lahkeet oli pitkät, ei paleltanut enää reisiä. Ne olivat kauniit housut. Yhtenä välituntina isot pojat nostelivat tyttöjen hameita, sinulla oli ne punaiset housut jalassa. Siitäkös riemu repesi, sellaisia housuja ei ollut kellään tytöllä. Sait nimen punahousuinen tyttö. Kotona heitit itkien kauniit housusi navetan taakse. Äidillesi kerroit niiden menneen rikki, että olit sen vuoksi heittänyt ne pois. Sen jälkeen palelit taas liian pienissä vaatteissa. Ne housut oli niin kauniit ja lämpimät. Koskaan sen jälkeen et halunnut mitään punaista vaatetta.

Ne pojat kiusasivat sinua neljännellä luokalla, viidennellä luokalla. Mukaan tuli uusiakin kiusaajia, isojen poikien pikkuveljiä, jotka olivat sinua nuorempia. Moni näistä pojista kuului painikerhoon. Niistä tuli jopa maailmanmestareita aikuisena. Saivat kunnia ja kultaa. Mikä sinusta tuli?

Viidennen luokan jälkeen vaihdoit koulua, kiusaajasi menivät eri kouluun, Saatoit huokaista helpotuksesta, vaan miten kävi. Uudessa koulussa joku keksi, että sinulla on sama sukunimi kuin jollakin toisella tytöllä, jota oli kiusattu muualla. Tämä tyttö oli serkkusi, jota et edes tunne kunnolla, monta vuotta vanhempi. Sait perinnöksi tältä serkultasi hänen haukkumanimensä. Vain siksi että teillä oli sama sukunimi! Eikä haukkumanimi edes viitannut tähän sukunimeen vaan aivan toiseen asiaan. Tätä nimeä sinulle huudeltiin ensin välitunneilla, luokassa tuntien alussa, lopulta jopa kesken tuntien. Et ollut kiinnostunut koulusta, päivät olivat yhtä tuskaa ja ahdistusta. Et oppinut kunnolla mitään, koska et voinut kaiken kiusaamisen vuoksi keskittyä mihinkään. Ainut mihin keskityit, oli ettet olisi olemassa,ettei kukaan huomaisi sinua. Mahdollisimman kaukana kaikista muista, et viitannut tunneilla, ettei äänesi kuulu. Sinä ET ollut olemassa. Silti sinulla oli kolme ystävää, hekin melko huomaamattomia, mutta heitä ei kiusattu.

Viimeinen kouluvuosi. Et olisi enää jaksanut. Aloit viillellä ranteitasi, käsivarsia, kipu oli ainut keino paeta toiseen olotilaan. Aloit polttaa tupakkaa, lintsata tunneilta, opit tuntemaan toisenlaisen maailman. Maailman, jossa kaikki on tasa-arvoisia, nuorisoa, jota ei kukaan kaivannut, viiniä ja tupakkaa, olutta ja seksiä. Porukkaan kuului myös vanhempia, yli kaksikymppisiä miehiä, joilla ei ollut muuta tekemistä. Aina jollakin oli auto, oma tai varastettu, ajokorttia tuskin kenelläkään. Aina löytyi paikka johon koko jengi menee juomineen. Ainut hyvä asia tuossa jengissä oli, sinä kuuluit heihin, sinua ei kiusattu. Sinua jopa suojeltiin, ettei sinulle tapahdu mitään. Olit kaikkein pienin ja nuorin joukossa. Kaunis, pieni, hento keijukainen, viaton. Olit heidän lelunsa, prinsessanukke.

Sait kuitenkin koulun käytyä jollain tavalla loppuun, viimeisenä koulupäivänä olit niin tokkurassa krapulaisena, ettet meinannut jaloillasi pysyä. Koskaan sinun ongelmiisi ei kiinnitetty huomiota. Kahdeksan vuoden ajan sinua kiusattiin, eikä kukaan auttanut sinua. Sinun oli opittava pärjäämään yksin. Sinun toinen jengisi opetti sen. Viimeisenä kouluvuonna saatoit vain kävellä pois koulusta, jättää repun sinne ja mennä "parempien" kavereiden luokse. Edes tähän ei opettajat kiinnittäneet huomiota, että lähdit kesken koulupäivän, että olit montakin päivää koulusta pois. Kotona ei asiasta tiedetty. Kotona olit aina omassa huoneessasi, et viihtynyt kenenkään kanssa. On opittava pärjäämään yksin.

Työelämässä asia tuli monesti ilmi, et sietänyt yhtään kritiikkiä, olit aina hyökkäyskannalla. Olit hankala työntekijä, olit hankala ystävä. Siksi kai ystävät vaihtuivatkin usein. Et antanut kenenkään satuttaa sinua, sinä olit se joka satutti. Painijapojat antoivat sinulle opetuksen, pärjäämisen taidon, yksin pärjäämisen taidon. Älä luota kehenkään, älä anna koskaan periksi. Älä anna kenenkään talloa sinua jalkoihisi. Puolusta aina itseäsi. Vedä itsesi kilpikonnan kuoreen, jos joku tulee lähellesi, älä anna tunteiden näkyä.

Nyt olet jo viisikymmentä täyttänyt, ja opettelet vieläkin elämään normaalia elämää. Et ole varma, opitko sitä koskaan. Sinua on kolhittu niin moneen kertaan kouluaikojenkin jälkeen, ettet pysty luottamaan kunnolla mihinkään tai kehenkään. Olet käynyt läpi sellaisen helvetin, ettet pysty siitä puhumaan. Nuo koulajan kiusaajat, mitä heille kuuluu? Moni heistä on kuollut, joko onnettomuuksissa, alkoholismiin, väkivaltaan. Kovin moni heistä ei ole elämässään pitkälle päässyt. Sinä sait ammatin, kaksi, kolmekin. Koskaan et kuitenkaan saanut vakinaista paikkaa. Aina kun alkaa ahdistaa, vaihdat työtä, asuntoa, paikkakuntaa. Ehkä jonain päivänä saat rauhan, onko se vasta viimeisenä elinpäivänäsi. Ahdistusta et kuitenkaan pääse pakoon, se tulee esiin  monessa tilanteessa, ihmissuhteissa, työssä, kaupassa, missä vain. Pahimmin se tulee unissasi. Nuo unet. Niitä et pääse pakoon. Et sitä tunnetta, jota tunsit lapsena. Ahdistusta.





keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Salaisuuksia MELU

Mitä hän osaa kirjoittaa seuraavasta sanastaan. Miksi hän on tuon sanan edes kirjoittanut. Hän asuu paikassa missä ei ole melua. Kaukana luonnon keskellä. Ehkäpä juuri siksi, hän ei kestä edes useimpia ääniä. Päässä surisee muutenkin jatkuvasti.

Hän välttää paikkoja joissa on paljon ihmisiä, jokainen ylimääräinen kolahdus aiheuttaa kipua päässä. Hän kuvittelee melun olevan tila, jossa joka puolelta kuuluu jotain. Keskellä kaupunkia ei voi välttää melua. Tehdashalleissa on meteliä, onneksi hän ei ole töissä sellaisessa paikassa. Tämä sana on

MELU

"Mitäs jätkä, menikö eilen myöhälle". Paskaako se teille kuuluu, miten myöhään hällä meni. Pää turvoksissa jätkä laittaa kuulokkeet päähänsä, silti hän ei pääse meteliä karkuun. Aamulla muija huusi kuin palosireeni,että missäs sitä taas oltiin niin myöhään. Kakarat kiljui, eikö se muija saa edes niitä hiljaiseksi. Olisi edes joskus joku paikka missä saisi olla meteliltä rauhassa, vaan ei.

Baari oli täynnä väkeä, musiikki soi koko illan ja yön pikkutunneille täysillä. Kotona ei edes yöllä ole hiljaista, ratikat kolisee ikkunan alla, aamusta alkaa kuorma-autojen jatkuva jyly. Aamut täyttä sontaa. Ja sitten vielä kaverit töissä naureskelee, "mitäs jätkä".

Jätkä on niin kyllästynyt tähän. Tehtaalla kova tahti, valmista pitää tulla vaikka nuppi halkeaisi. Ja se melu jota ei pääse karkuun. Eihän tätä kestä millään. Miten kavereilla riittää huumoria ruokatunnilla. Ruokala kolisee ja kaikuu. Ruokakin tuntuu huutavan, että syö minut, syö minut. Eikä ole edes nälkä. Elämä on yhtä paskaa kaikkineen. Iltapäivän tunnit matelee hitaammin ja hitaammin. Pääsisi edes jo pois.

Neljän jälkeen vaihtuu vuoro. Ei edes silloin koneitten taukoamaton jyske lopu. Jätkä lähtee töistä, pää huutaa rauhaa. Vaan mistäpä sitä. Eikun kulmakuppilaan, tähän aikaa siellä ei ole vielä montaa ihmistä, eikä musiikki pauhaa. Josko sitä pari olutta vain. Kuitenkin aika kuluu ja kello lähentelee puoltayötä ennenkuin jätkä pääsee lähtemään.

Muija karjuu taas pää punaisena, missä sitä on taas oltu näin myöhälle. Pienimmät kakarat jo nukkumassa. Vanhin heti vinkumassa, anna rahaa, anna rahaa. Teidän karjumista jaksa kukaa kuunnella, mä muutan pois, mutta anna rahaa. Jätkä on lopen kyllästynyt tähän kaikkeen. Pää ei kestä enää.

Jätkä paiskaa oven kiinni. Jääkööt muija ja kakarat karjumaan. Jätkän pää ei kestä enää. Saisi olla edes hetken rauhassa. Jätkä lampsii pitkin katuja, kerrankin vähän hiljaisempaa. Kuinka voikin olla näin hiljaista, kummallinen rauha koko kropassa. Meteli ja melu on kadonnut, tätä jätkä on odottanut parikymmentä vuotta. Outoa, ei kuulu mitään. Yökin on valjennut kerrasta. Jätkä leijailee hiljaisuudessa ja nauttii. Viimeinkin.

Aamulla ovikello soi. Muija avaa oven ja näkee kaksi poliisia, toinen on nainen. "Meillä on ikäviä uutisia". "Miehenne löytyi kuolleena rautatiesillan alta."

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Salaisuuksia SURU


SURU

Tällä rannalla sinä tapasit Hänet. Silloin oli kuuma kesä. Lokit kirkuivat meren yllä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Sinä tapasit Hänet joka päivä samassa paikassa, samaan kellonaikaan. Kuljitte käsi kädessä lämpimässä hiekassa paljasjaloin. Annoitte meren aaltojen huuhdella jalkojanne. Kävelitte yhdessä samaan kahvilaan jokaisena päivänä. Ostitte croisantit ja jääteetä. Siitä alkoi teidän yhteinen matkanne halki elämän kuolemaan saakka.

Tänään sinä muistelet noita hetkiä. Olet yksin rannalla. Syksyn kylmä viima viiltää sinun sieluasi. Kuolemaan asti, niin te alttarilla lupasitte. Ja nyt se hetki on tullut. Hän lähti eilen pois, enkeleiden matkaan. Olet yksin rannalla. Hiekkaan jää vain yhdet jalanjäljet, kylmä meri heittää kasvoillesi suolaista vettä. Kyyneleesi sekoittuvat niihin.

Suru kaivaa sisintäsi. Poraa sydämeesi polttavan jäljen. Miten tästä surusta voi koskaan selviytyä. Teillä oli hyvä elämä. Kaksi suloista poikaa saatoit maailmaan. Nyt he kävelevät omia rantojaan omien rakkaidensa kanssa. Sinä olet yksin. Kävelet samaan kahvilaan kuin vuosikymmeniä sitten. Siellä ei enää myydä jääteetä ei croisantteja. Nuoret juovat siellä olutta ja elävät tätä päivää. Sinä muistelet vuosikymmenten takaista taikaa. Taskussasi tunnustelet simpukankuorta. Sitä jonka sait Häneltä ensimmäisenä päivänä. Aivan sydämen muotoinen. Silloin te rakastuitte ja vain simpukankuori todisti ensimmäistä suudelmaa.

Koti on tyhjä ilman Häntä. Valokuvassa te astutte alttarille. Se on ainoa kuva, jonka jätit näkyville. Teit surulle oman laatikon. Keräsit sinne valokuvia, kirjeitä, kuivattuja ruusuja, laitat simpukankuoren päällimmäiseksi. Ensimmäinen lahja, viimeinen kosketus. Suljet laatikon punaisella silkkinauhalla. Suru painaa kylkiluitasi, kyyneleitä ei enää ole. On vain suunnaton tyhjyys. Suru. Odotat päivää, jolloin pääset samalle rannalle Hänen kanssaan. Et tiedä kuinka kauan joudut odottamaan. Se päivä tulee kun sen aika on.




torstai 11. huhtikuuta 2013

Salaisuuksia PARISUHDE

Mitä hän voi kirjoittaa seuraavasta sanastaan? Ihmissuhteet kaiken kaikkiaan ovat hänelle hankalia, välillä hän on sosiaalinen, liiankin kanssa, välillä hän haluaa eroon kaikista ja kaikesta. Hänen sairautensa vaikuttavat sosiaaliseen kanssakäymiseen. Välillä hän pystyy kommunikoimaan ja käyttäytymään kuten muutkin. On kuitenkin päiviä, viikkojakin, jolloin hän ylikäyttäytyy. On riehakas, äänekäs ja jokapaikan säätäjä. Toisinaan hän ei pysty edes ajattelemaan, ei kestä toisen ihmisen läheisyyttä, puhumattakaan ryhmästä ihmisiä. Jokainen ihminen kaipaa toisen ihmisen läsnäoloa, ainakin suurin osa ihmistä. Jokainen kaipaa kuitenkin myös omaa tilaa ja aikaa. Kuinka saada silloin asiat toimimaan kun kyseessä on

PARISUHDE

Sinä et saa taaskaan nukuttua, toinen kuorsaa ja kääntelehtii vuoteen toisella puolella. Voisit karjua hänelle, painu siitä niin kauas kuin pippuri kasvaa. Seuraavana yönä painaudut häntä vasten ja toivot ettei tämä suhde lopu koskaan. Joka yö te kuitenkin nukutte yhdessä. Jokainen yö on erilainen. Välillä kietoudutte toisiinne ja toisinaan haluaisitte toisen painuvan alimpaan maan rakoseen mitä olla voi.

Toisina aamuina heräätte aamukahville yhtäaikaa, tuittuilette keittiössä toisillenne aamuhuurteessa, pää vielä osittain unessa. Usein kuitenkin huomaat nousevasi sängystä vasta hänen lähtönsä jälkeen. Saat juoda kahvisi ihan omassa rauhassasi. Hänellä oli kiire töihinsä, sinulla ei ole kiirettä minnekään. Aloitat päiväsi vasta parin tunnin kuluttua. Olet laahustanut yöpaidassasi melkein puoleen päivään. Välillä kahvia hörppien, tietokonetta selaillen, tai ihan vaan sohvalla lojuen.

Olet yksin kotona lähes kaiken aikaa. Et tunnu kaipaavaan ketään häiritsemään itseäsi. Puhelimen pärinä on häiritsevää, onneksi näet soittajan nimen ja voit päättää haluatko puhua henkilön kanssa. Välillä sinusta kuitenkin tuntuu, että kaipaat hänen läheisyyttään ja läsnäoloaan yksin ollessasi. Mikään tekeminen ei tunnu mielekkäältä, kun kumppanisi ei ole jakamassa päiväsi hetkiä.

Odotat hänen paluutaan, varsinaista työaikaa hänellä ei ole. Ja silti hän on kaiken aikaa työssään kiinni, oli hän sitten kotona tai ei. Hän haluaa kotiin palattuaan kertoa minkälainen työmaa hänellä oli tänään. Sinua ei piirun vertaa kiinnosta, silti hän odottaa sinun olevan kiinnostunut asiasta. Hän ei kysy miten sinun päiväsi meni. Hän näkee jo ulko-ovelta onko sinulla ollut hyvä päivä vai huono päivä. Hyvänä päivänä olet siivonnut, laittanut ruuan valmiiksi, ehkä pukeutunut tavallista sievemmin. Huonona päivänä et ole saanut aikaan yhtään mitään. Samat roskat lojuu lattialla, ehkä et ole edes avannut ikkunaverhoja koko päivänä. Tiskit tiskaamatta. Jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, etkä ole valmistanut ruokaaa. Silti hän ei kysy miten voit, mitä hän voisi tehdä auttaakseeen. Eikä hän kyllä jaksaisikaan, hänellä on ollut raska päivä ja odottaa kotona olevan kaiken siistiä ja ruuan valmiina.

Teillä ei ole yhteistä kieltä millä puhua. Hän ei aina jaksa ymmärtää sinun sairauttasi ja niiden aiheuttamia tunnetiloja. Sinä et jaksa ymmärtää rakentamisesta, laskujen kirjoittamisesta, joita hän tekee asiakkailleen. Ne ovat sinulle vieraita asioita. Sinä kuulet niistä joka päivä, mutta et jaksaisi joka päivä kuunnella niitä. Haluaisit suhteeltanne muutakin kuin hänen työtään. Haluaisit mennä elokuviin hänen kanssaan, hän sanoo ettei kiinnosta, hän ei ajattele että sinäkin haluasit muutakin elämää kuin olla möllöttää kotona kaiken aikaa.

Sinun vähäiset ystäväsi käyvät töissä hekin. Et voi lähteä käymään kenenkään luona keskellä päivää jolloin sinulla olisi eniten aikaa. Kumppanisi ei ole kiinnostunut sinun ystäväpiiristäsi. Hänen ystäväpiirinsä koostuu samoista ihmistä joiden kanssa hän töissäkin. Ja ovat miehiä. Et sinä ainoana naisena haluaisi olla mukana yhteisissä illoissa. Jotka yleensä kaiken lisäksi ovat melko kosteita ja joudut olemaan kuskin asemassa.

Miksi siis olette vielä yhdessä? Mikä teitä yhdistää, kun mikään ei yhdistä? Vai yhdistääkö teitä teidän erilaisuutenne? Kumpikin haluaa elää omaa elämäänsä ja kuitenkin elää jonkun toisen kanssa. Te olette onnistuneet yhdistämään nämä kaksi asiaa. Kumpikin taitaa sittenkin ymmärtää toisensa tarpeita enemmän kuin tajuattekaan. Sinä saat olla rauhassa niin paljon kuin haluat, mutta silti mikään ei pakota sinua olemaan vain kotona. Hän ei viihdy kotona ja paikallaan pitkiä aikoja ja kulkee omia teitään vapaa-aikoinaankin, yleensä nekin kyllä liittyvät monesti työhön.

Teidän parisuhdettanne on monet ihmetelleet. Ja tulevat ihmettelemään. Joskus te ihmettelette itsekin. Silti ehkä te olettekin paras mahdollinen pari. Et voisi olla toisenlaisen ihmisen kanssa. Siinähän sitä ihmettelemistä onkin.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Salaisuuksia KIPU

Hänen päässään asuu pieniä pommeja, ahdistuksesta maniaan, paniikista depressioon. Hän yrittää elää niiden kanssa sopusoinnussa ja olla ottamatta huomioon niiden pamahduksia. Hän yrittää pudotella niitä pois päästään, hän ei koskaan tiedä mikä niistä pamahtaa ja missä tilanteessa. Hän yrittää hallita niitä ja päästä eroon niistä. On kuitenkin muitakin asioita joiden kanssa hänen täytyy elää. Ei vain pään sisässä asuvien pommien ja niiden aiheuttamien reaktioiden  kanssa. Hänen päänsä sisällä olevat ajatukset eivät saisi vallata häntä. Hän on ehkä jo osittain oppinut niitä hallitsemaan ja hillitsemään. Mutta mitä tehdä kun hänen ruumiinsa tekee ilkeita asioita. Rajoittavat elämää ja arkea, niiden nimi on

KIPU

Sinä heräät uuteen aamuun ja ensimmäisenä kirkas valo särkee silmäsi. Päässä on kipu, ehkä alkava migreeni. Ulkopuolelta kuuluvat äänet kirkuvat korvissasi. Haluat päästä lääkekaapille ottaaksesi migreeninestolääkkeen. Silloin ampaisee kipu lonkissa ja putoat takaisin vuoteelle. Olkapääsi, olkavartesi ja vieläpä käsivarret ja ranteet haluaisivat olla paikoillaan. Kipu on joka paikassa.

Sinua itkettää, suututtaa, haluaisit huutaa kivun pois. Mutta et voi, koska se ei lähde niin. Sinun on pakko nousta uudelleen, varovaisesti. Miettien jokaisen liikkeen tarkoin. Sinuun sattuu kun kävelet toiseen huoneeseen, jossa lääkkeesi ovat. Haparoit kaapista purkkeja ja rasioita. Pudottelet niitä, etkä voisi kestää enää enempää. Itkien poimit pudonneet lääkkeesi lattialta. Yrität sinnitellä ja miettiä mikä on migreenilääkkeesi, millä lääkkeellä saat nivelesi toimimaan. Ei hyvä aloitus tälle aamulle ollenkaan.

Laitat kahvin tippumaan, no tippuihan se, koko purkki, mutta onneksi et ollut vielä ehtinyt sitä avata. Särkevin silmin mittailet veden määrää, lasket lusikallisen kerrallaan kahvinporoja. Menet sohvalle pitkäksesi ja toivot lääkkeiden hieman hellittävän särkeviä paikkojasi. Rentoudut ja kuuntelet kahvinkeittimen tasaista rohinaa.

Kymmenen minuutin jälkeen olosi on hieman parempi. Varovasti nouset ylös, menet keittiöön, etsit jääkaapista maidon ja jotain voileivän päälle. Saat viimeinkin kupillisen kahvia ja aamupalan. Valo sattuu vieläkin silmiisi ja vedät ikkunaverhot kiinni. Kaksin käsin pitelet kahvikuppia, et halua enää minkään tavaran tippuvan lattialle. Aamupalan jälkeen menet vielä hetkeksi pitkälleen, yrität ajatella lopun kivun pois. Ehkä nukahdat vähäksi aikaa.

Sinulla menee pari tuntia aamusta hukkaan kaiken kivun ja säryn vuoksi. Olit ajatellut tehdä aivan jotain muuta tänään kuin kärsiä kivusta. Ehkä jätät nuo tehtävät huomiseen, ei ne karkuun lähde, huomenna on parempi. Uskot siihen. Tänään lepäät, käyt pienellä lenkillä iltapäivällä saadaksesi raitista ilmaa. Tiedät sen hiukan laukaisevan jännittyneitä hartioitasi, migreenisi vuoksi suosit tänään varjoisia polkuja.

Illalla tiedät pahimman olevan ohi. Toivot, uskot huomiseen. Huomenna on parempi päivä. Huomenna jaksat tehdä asiat, jotka tänään jäivät tekemättä.








torstai 4. huhtikuuta 2013

Salaisuuksia ÄÄNET

Hänen kirjansa kolme ensimmäistä sanaa ovat rankkoja asioita, vaikeita asioita. Hän käsitteli ne omalla tavallaan ja päätyi suhteellisen onnelliseen loppuun jokaisen sanan kohdalla. Miksi hänen kirjansa alkoi niillä sanoilla. Äänettömillä kohtauksilla ihmisen sisimmässä. Voihan niillä olla äänikin, tuskanhuuto, paniikissa kirkuminen, kuolema voi tapahtua äänekkäästi tai ihminen reagoi toisen kuolemaan äänekkäästi. Siksi kai seuraava sanakin on

ÄÄNET

Olet saanut syntymälahjaksi kuulon, useimmat ovat. Ilman ääniä maailma olisi tyhjä. Kuulet hyviä ja mukavia ääniä, ikäviä ja kovia ääniä, pelottavia ja uhkaavia ääniä. Mieti, mitkä voisivat olla hyviä ääniä?

Oman lapsen jokellus, tuulikellon kilahdus, sateen ropina ikkunaa vasten, koirasi haukahdus kotiin palatessasi. Hyvä musiikki on mukavaa kuunneltavaa, rakkaasi tasainen hengitys vierelläsi yön pimeinä tunteina.

Ikäviä ääniä kuuluu naapurista heidän jälleen riidellessä. Ikkunasi alitse kuuluva jatkuva teinien viritetyt mopedit. Autosi moottorista kuuluva epätavanomainen kilinä, kolina, rohina tai muu. Se tietää sinulle autoremonttia, lisää kuluja muutenkin tiukkaan talouteen, sekä autottomia päiviä. Kovia ääniä kuuluu läheiseltä työmaalta. Oven paukahdukset, vasaranlyönnit.

Raju ukkosilma saattaa aiheuttaa pelottavia ja uhkaaviakin ääniä. Joku  ihminen huutaa sinulle ilkeitä asioita. Kerran kuulit, kun entinen miesystäväsi huusi puhelimessa: MÄ TYKKÄÄN SUSTA, MÄ TYKKÄÄN NIIN PALJON, ETTÄ VOISIN TAPPAA SUT! Siinä sitä pelkoa ja uhkaa tarpeeksi. Et voinut ymmärtää, miten asia pitää tulkita. Onko hän vain vihainen ja pettynyt suhteenne loppumisesta, vai tarkoitti hän todella tappamista.

Silti on hyvä, että kuulet ääniä, et siis pääsi sisäpuolella vaan ulkopuolella. Voit nauttia niistä kauniista asioista vaikka silmät kiinni. Voit ennakoida vaaran ajoissa. Voit kuunnella ihmisten tarinoita. Lapsesi ensisanoja.

Joskus et jaksaisi kuunnella, aina samaa jankutusta päivästä toiseen töissä tai kotona. Pesukoneen tai imurin ääni raastaa korviasi.Kun olit lapsi, isäsi alkoi aamutuimaan sahaamaan vanhalla moottorisahallaan polttopuita pihamaalla. Tänäkin päivänä inhoat moottorisahan ääntä. Puhumattakaann sirkkelin äänestä.

Joskus sinusta tuntuu, että äänistä kaunein on hiljaisuus. Se vain on aika monesti mahdotonta, kuunnella hiljaisuutta. Sellaista hiljaisuutta, jossa ei ole mitään keinotekoista. Asut keskellä kaupunkia, lähiötä, rivitalossa tai kerrostalossa. Siellä et pääse pakoon äänistä. Totut niihin, jos ne on jokapäivä suurinpiirtein samanlaisia. Opit tuntemaan naapureittesi askeleet, vaikka et tuntisi naapurisi kasvoja.

Kun muistelet hiljaisuuden ääntä, tulee mieleesi lapsuus ja Lumottu metsä. Jokainen meistä tarvitsisi oman Lumotun metsänsä. Paikan minne paeta kaikkea hälyä ja melua. Ehkä meillä jokaisella onkin sellainen, emme vain ole sitä ymmärtäneet ja osanneet käyttää hyväkseen. Aseta itsellesi päämäärä:  Löydä Lumottu Metsä.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Salaisuuksia KUOLEMA

Hänen seuraava sanansa saa ihokarvat pystyyn. Miksi hän on sen kirjoittanut? Mikä tarkoitus sillä on? Hän on menettänyt monta rakastaan ja siksi kai sana on kirjassa. Liian monta surua on tuo sana tuottanut. Se on niin lopullinen, sitä ei voi peruuttaa. Jumala tai jokin muu ottanut heidät luokseen. Hän ei oikeastaan usko Jumalaan, eikä tiedä mitä siitä ajattelisi. Miksi Jumala tekisi sellaista? Kuuluko se Hänen tehtäviinsä. Ottaa ihmisiä pois täältä. Toisaalta ihminen tulee vanhaksi, hän on täällä suorittanut tehtävänsä. Mutta entä lapsi, tai nuori, perheenisä tai äiti, joilla on vielä tehtävää edessään, miksi he. Hänen täytyy nyt ajatella tarkemmin miksi hänen kirjassaan on sana

KUOLEMA

Sinä olit vierellä, kun hän kuoli. Näit hänen viime henkäyksensä. Tiesit tuon hetken koittavan, koska hän oli kovin sairas. Silti hänellä olisi ollut paljon vielä annettavanaan, mutta sairaus vei voimat. Käyt hänen haudallaan, aluksi se tuotti suurta kipua. Nyt kun aikaa on kulunut, se ei satu enää niin paljon.

Luet lehdestä ystävän kuolleen. Kuulet jonkun kertovan ystäväsi tai tuttavasi kuolemasta. Joka kerta se sattuu, jos tuo ihminen oli sinulle läheinen. Mutta kun kuulet jonkun riistäneen itseltään hengen, et voi ymmärtää. Eikö jokaiselle ole määrätty tietty aika. Joku kuolee vanhuuteen, joku sairauteen. Sattuu onnettomuuksia, maanjäristyksiä ja kaikkea muuta. Mutta riistää itseltään henki. Miksi joku tekee niin. Mitä hän silloin ajattelee.

Sinäkin olet ajatellut kuolemaa. Elämän turhuutta, tuskaa joka painaa niin ettei ole muuta. Silloin olet ajatellut miten sen tekisit. Ajat autolla rekan alle. Ei, saattaa olla että vain vammaudut ja elämäsi on vielä turhempaa. Rekan kuskille jäisi ikuinen vamma sisimpään, ehkä hän ei voisi enää koskaan tehdä töitä. Huono ajatus.

Teet sen teräaseella. Jossain vaiheessa kipu vie tajunnan, et ehkä pääsekään päämäärääsi. Heräät tajunnan ja tajuttomuuden rajalla. Olet yltä päältä veressä, ympäristösi on veressä. Joudut soittamaan apua tai jatkaa alkamaasi työtä. Luultavasti soitat apua. Häpeät aiheuttamaasi tilannetta, samaan aikaan joku muu olisi tarvinnut ambulanssin sydänkohtauksen vuoksi. Kuoli, koska sinä omassa itsekkäässä mielessäsi olisit tarvinnut kuolemaa enemmän. Jätetään teräaseet sikseen

Lääkkeet, niitähän sinulla on kaappi pullollaan. Mistä alat, ettet väsähdä liian aikaisin. Et ainakaan unilääkkeistä. Särkylääkkeet. Voi olla, että huomaatkin olosi kesken kaiken hyväksi, kun särky ja kipu loppuvat, eikä sinulla ole enää syytä jatkaa. Närästyslääkkeisin tuskin kuolet, tulet vain huonovointiseksi liian isosta annoksesta. Mielialalääkkeet voisivat olla hyvä ratkaisu. Tai nuo kaikki yhdessä.

Seuraava ongelma. Kuinka paljon on riittävästi. Jos lääkkeet loppuvatkin kesken ja vain nukahdat ja heräät omaan oksennukseesi. Olet tokkurassa etkä muista mitään, et pysty tekemään mitään. Olet kuin halvaantunut.

Jos kuitenkin onnistut kuolemaan, et koskaan tullut ajatelleeksi mitä tapahtuu läheisillesi. Kuinka he surevat, itkevät, miettivät miksi kävi näin. Mitä he olisivat voineet tehdä ettei näin olisi käynyt. Olet ollut itsekäs paskiainen. Et miettinyt seurauksia, et muistanut miltä itsestäsi tuntui jonkun läheisen kuollessa. Sinun aikasi ei ollut vielä, käytit oman käden oikeutta. Jumala ei hyväksy sitä. Hän ei ollut valmis ottamaan sinua vastaan. Nyt hänen täytyy miettiä nopeasti paikka minne sinut sijoittaa puutarhassaan.

Kuolema, kuinka helppo ratkaisu kaikkiin ongelmiin, sinun ongelmiisi. Jälkeenjäävät joutuvat selvittämään oman surunsa ja murheensa keskellä sinunkin jälkeenjäänet ongelmasi. Miksi aiheuttaisit sellaista? Eihän sen pitänyt olla tarkoitus. Etsit vain hyvää oloa ja mitä sait aikaan. Aivan päinvastaista. Jos ihmisellä on sielu, joka jää elämään, sinun sielusi kiroaa sinut. Sinä halusit tuhota ruumiisi, mutta tuhosit myös sielusi, joka vielä olisi halunnut jatkaa. Ruumiittomana se ei yksin siihen pysty.

Kun ajattelet tätä, itsesäälissä rypien, hiestä märkänä, silmät itkusta turvonneena, tulet toisiin ajatuksiin. Sinulla on vielä paljon edessäsi. Jokaiseen ongelmaan on jokin ratkaisu. Sinulla on ystäviä, perhettä tukemassa ja auttamassa sinua. Sinä voit hakeutua ammattiauttajan luo. Joskus sekin on liian raskasta, et pääsekään heti mihinkään. Puhutaan resurssien puutteesta. Se ei ole sinun ongelmasi, mutta ainakaan se ei auta sinua. Jaksa vielä etsiä, odottaa. Eteesi tuodaan enkeli ihmisen hahmossa juuri kun sitä eniten tarvitset. Sinun aikasi ei ole vielä tullut.

Salaisuuksia PANIIKKI

Hän lukee kirjoittamaansa. Onko hänen tuskansa aina samanlainen, tuntuuko samalta joka kerta? Ei tunnu, hän voi lähteä kaupungille ilman tuskaa ja huomaa keskellä kävelykatua kantavansa jotain painavaa mukanaan. Katsoo taakseen. Siellä ei ole mitään ja kuitenkin siellä on jotain. Ihmiset ympärillä katsovat häntä eivätkä näe myöskään. He ihmettelevät, miksi hän pysähtyi tuskainen ilme kasvoillaan. Ehkä he ajattelevat hänellä olevan kipuja jossain, mikä pysäyttää hänet.

He eivät näe sitä taakkaa jota hän kantaa. Se on kuin iso kivi sidottuna hänen jalkaansa. Kuin käsissä olisi liian suuret painot. Hän katsoo ihmisiä ja anelee katseellaan heitä irroittamaan painon jalastaan, auttamaan laskemaan painot käsistään. Eiväthän he sitä tee, koska eivät näe hänen painojaan. Hänen on se itse tehtävä. Ajateltava tuska pois. Mutta hän ei pysty siihen. Silloin häneen iskee

PANIIKKI

Olet keskellä ihmismassaa. He kulkevat ohi ja jokainen hipaisu koskee sinuun kuin puukonlyönti. Jokainen katse saa sinut jäykistymään enemmän. Haukot henkeäsi, tuntuu ettet saa ilmaa. Keuhkotkin ovat jäykistyneet, eivätkä pysty ottamaan vastaan happea. Kätesi tärisevät, polvet tuntuvat elävän omaa elämäänsä, etkä pysty hallitsemaan niitä.

Piiloudut kirjakaupan hyllyjen väliin. Et uskalla liikahtaa, yrität keskittää katseesi hyllyillä oleviin kirjoihin. Et näe yhtäkään kirjan nimeä, vaikka ne ovat silmiesi edessä. Sinun pitää päästä täältä pois. Mutta miten. Jalat eivät liiku. Pää ei ole oikealla paikallaan, se leijuu kaukana edessäsi tai takanasi. Kätesi eivät saa otetta hyllyn reunalta. Pää, tule takaisin omalle paikalleen, että pystyn ajattelemaan!

Ajattele, ajattele, keskity, älä pelkää. Kukaan ei ole tekemässä sinulle mitään pahaa. Joku kulkee ohitsesi ja koskettaa käsivarttasi, tunsit sen. Tunsit sen! Sinulla on tuntoaisti. Kädet ovat juuri siinä kohdassa joissa niiden kuuluukin olla. Pää, tule takaisin, en pysty ajattelemaan kunnolla, jos leijut omia teitäsi.Keskityt vielä enemmän ja tunnet pään viimein sijoittuvan kohdalleen. Tunnet kätesi. Polvet ovat löytäneet oikean kolonsa  ja pystyt kävelemään. Et pysty vieläkään ajattelemaan, mutta jalat osaavat jo liikkua ja vievät sinut ulko-ovelle.

Pääset ulos. Voit hengittää, keuhkosi saavat viimeinkin happea. Happi auttaa päätäsi pysymään paikallaan. Pystyt ajattelemaan, viimeinkin. Sait paniikkikohtauksen ja selvisit siitä. Vai selvisitkö. Et ole kotona. Sinun pitää päästä vielä kotiin. Odotat bussia, ja taas olet ihmismassan keskellä. He tukehduttavat sinut, mutta sinun pitää mennä mukana. Nouset bussin rappusia epävarmasti, mutta pääset sisään. Pelkäät pääsi jäävän ulkopuolelle. Kosketat otsaasi, on se siinä.

Pelkäät, ettet muista missä asut, missä kohtaa sinun pitää painaa STOP-nappia. Kädet ajattelevat itsekseen ja tekevät tuon puolestasi. Olet omalla pysäkillä. Oman talosi edesssä. Nyt tiedät miten pitää toimia. Ottaa askeleita kohti ovea. Etsiä avain, avata ovi. Olet kotona ja selvisit. Kukaan ei ole sinua koskettamassa puukoniskuillaan, ei kuiskimassa korvaasi arvoituksia. Tänään sinun ei tarvitse enää jaksaa enempää.


tiistai 2. huhtikuuta 2013

Salaisuuksia TUSKA

Hän lukee aloittamansa kirjan sanoja. Ne tarvitsevat selityksen miksi ne on kirjoitettu. Ensimmäisellä sivulla on sana

TUSKA

Mitä tuska on? Onko se fyysistä kipua vai tuntuuko se pään sisällä? Tuska voi tuntua molemmissa, mutta se voi tuntua myös selkärangassa, jalkapohjassa, se tuntuu paikassa missä ei pitäisi olla mitään.

Tuska on tumma iso möykky, joka painaa paljon, sitä ei ole missään ja silti se on joka paikassa. Sitä ei näy verikokeissa eikä röntgenkuvissa. Silti se möykky on sisällä, se on ulkopuolella. Sitä pitää kantaa paikasta toiseen eikä sitä voi laskea kahvilan lattialle kuten painavaa laukkua.

Tuska puree ja kiristää. Yrität kiirehtiä kotiin töistä, mutta tuska pidentää matkaa. Se ei jää kotioven ulkopuolelle. Se pujahtaa postiluukusta sisään, se kurkistaa astiakaapista. Tuskaa tulee televisiosta kesken hauskan ohjelman. Tuskaa pursuaa korvista ulos ja ja palaa suun kautta takaisin. Se ei jätä sinua, vaikka laittaisit kaikki vaatteesi pesukoneeseen, vaihtaisit petivaatteesi. Tuulettaisit huoneesi jäätymisen partaalle.

Puhut tuskasta ystävälle, hän ymmärtää eikä kuitenkaan ymmärrä. Puhut tuskasta lääkärille, hän antaa sinulle reseptin, ne valkoiset tai siniset pillerit ei pure tuskaan. Se kiertää kaiken mitä mitä teet sille. Et pysty sitä huijaamaan. Se pysyy mukanasi niin kauan kun se itse haluaa.

Tuska on ottanut sinut orjakseen, koettelee kestävyyttäsi, viettelee sinut näkemään vain itsensä. Jos annat tuskalle vallan, se ottaa vallan. Jos kiellät tuskan, se kuiskuttelee korvaasi omia tuskanhuutojaan. Jos pystyt sulkemaan korvasi sen kuiskeilta, katsomaan sen ohi kun se on edessäsi, jos pystyt kävelemään sen ohitse, jonain päivänä tuska tuskastuu omaan tuskaansa, etsii uuden uhrin.

Tuska on etsinyt uuden uhrin, se voi silti jättää sinuun jäljen, haavan jota on vaikea sulkea. Se on voinut jättää sinuun poikasensa, joka jonain päivänä on iso möykky ja kaikki alkaa alusta. Tuska on voinut myös opettaa sinua, miten toimitaan tuskan tullessa. Osaat pudottaa sen kahvilan lattialle, työntää takaisin postiluukusta käytävälle. Tuulettaa sen ulos. Sinä olet ottanut vallan tuskasta, eikä tuska pysty takertumaan. sinuun. Voit kertoa ystävällä, jolla on tuska, että sinullakin oli tuska ja ymmärrät häntä. Mutta et voi ottaa ystävän tuskaa pois. Voit vain kuunnella. Ehkä ystäväsi osaa jonain pudottaa tuskansa pois.

Tuska, sinä olet ikävä ystävä, sinä olet ikävä vihollinnen, ilman sinua kuitenkaan en koskaan tietäisi, millaista elämä on ilman sinua. Kevyttä, ystävällistä, valoisaa. Silti, pyydän tuska, älä tule. Älä anna minun kokea tuota kaikkea uudelleen.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Salaisuuksia

Hän aloitti uuden kirjan, kansi on lilan värinen, keskellä keltainen neliö. Neliön keskellä vihreän harmaan ympyrä. Hän kirjoittaa kanteen sinisellä paksulla tussilla Salaisuuksia.

Hän ei kirjoita kirjaan tarinoita, hän kirjoittaa sanoja. Jokaisen omalle sivulleen.

TUSKA
PANIIKKI
KUOLEMA
ÄÄNET
KIPU
PARISUHDE
SURU
MELU
AHDISTUS
MASENNUS
YMPÄRISTÖ

Hän miettii sanoja, sanat ovat kaikki hänen omaa tuskaansa ja ahdistustaan. Miten niistä pääsee pois. Hän jättää tyhjän sivun väliin ja jatkaa sanojen kirjoittamista.

LEPO
AIKA 
AURINKO
ELÄIMET
IHMISET

Nämäkö ovat ne asiat, joita hän tarvitsee.Kenties. Mitä tapahtuu, kun miettii näitä sanoja ja niiden tarkoituksia. Hän jättää taas yhden tyhjän sivun kirjaansa ja kirjoittaa lisää sanoja.

KOTI
LAPSET
RAUHA
HILJAISUUS
ILMA
HENKISYYS

Jonain päivänä hän ehkä kirjoittaa jokaiselle sivulle sanan tuoman tunteen. Ei vielä tänään. Hänen päässään humisee lisää sanoja, mutta sivuja ei ole enempää. Ehkä tässä oli kaikki.