torstai 30. toukokuuta 2013

Salaisuuksia YMPÄRISTÖ

Laaksoon laskeutuessa lumi narskuu kenkien alla, koiran tassujen kahina sen juostessa lumessa. Kylmä viima tuntuu poskilla. Alhaalla laaksossa ensin hiljaisuus, rauha. Sitten metsän humina, viereisessä ojassa veden lorina. Yksinäinen lintu jossain kaukana, koiran haukuntaa kauempaa. Koira juoksee lähellä, sen kuulee lumen suhinasta tassujen alla. Kaukana kylätiellä kulkee autoja. Hänellä on maailman kaunein

YMPÄRISTÖ

Hän asuu kauniissa laaksossa, joka on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista. Hänen talonsa on laakson toisella reunalla, ulkorakennuksen takaa lähtee peltotie alas laaksoon, jonne hän menee kuuntelemaan, tunnustelemaan, haistelemaan. Hän otti koiransa mukaan retkelle.

Laakson pohjalle olisi vielä paljon matkaa, siellä virtaa joki. Talvella sitä tuskin näkee, se on jäässä, kapea pieni puronen. Hän jää puoleen matkaan. Ensi tunne on rauha, hiljaisuus. Kuin olisi kaukana kaikesta, kuitenkin vain muutaman kilometrin päässä kulkee tie. Tuosta paikasta näkee jopa laakson toisella reunalla olevia taloja, paljon ylempänä kuin hän itse on. Hänen talonsa ei näy, vaikka sinne on matkaa paljon vähemmän. Välissä on metsää, talo ei siltikään näkyisi vaikka metsää ei olisikaan.

Ylhäällä, talon pihassa tuulee kovasti, alhaalla tuuli kuuluu puiden huminassa, tuntuu pieninä puuskina poskilla. Koira juoksentelee onnellisena vapauden tunteesta, hän voi kuulla missä se menee. Hän laittaa silmänsä kiinni. Jossain kaukana kylässä haukkuu toinen koira, koirani ei vastaa siihen. Yksinäinen lintu laulaa, etsien tovereitaan. Kylän läpi kuuluu menevän autoja. Äänet kuuluvat epämääräisenä huminana.

Olisipa kuumaa kaakaota mukana, tänne voisi jäädä vähäksi aikaa mietiskelemään. Ilta hämärtyy ja kohta on pimeää. Hän huutelee koiraansa, on aika lähteä takaisin, koiraa ei näy. Kävellessään lumista polkua pitkin ylöspäin, hän kuulee koiransa laukkaavan takanaan, se menee samaa vauhtia ohitse. Kohta hän on kotipihassaan. Menee sisälle ja laittaa takkaan valkean. Keittää kaakaon, istuutuu tuolille takan ääreen, koira paneutuu hänen jalkojensa juureen. Mikä ihana oma rauha. 

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Salaisuuksia MASENNUS

Hän ei jaksaisi nyt yhtään mitään. Itkettää mutta itkua ei tule. Ahdistaa vaikka siihen ei ole mitään syytä. Jalat painaa varmaan tonnin. Niitä ei jaksa liikuttaa, ja silti pitäisi edes päivän rutiinit jotenkin hoitaa. Jokainen askel vaatii keskittymistä. Jokainen kädennosto nostaa hien pintaan. Miksi hänen täytyy silti yrittää? Onko aivan pakko kun päällimmäisenä tunteena on iso, ahdistava

MASENNUS

"Äiti, meillä on nälkä. Tuu laittaa meille aamupalaa!" Äiti ei nyt jaksaisi, hän katsoo kelloa, vähän yli kahdeksan. Koko sielu vaatii vain paikallaan oloa, haluaa vetää peittoa tiukemmin vartalon ympärille. Mutta äidin on tehtävä äidin työt. Keittiössä kolme pientä lasta vaati vatsantäytettä. Mistä sitä nyt helpoimmin heille saisi. Äiti raahautuu keittiöön, ottaa muropaketin esille, ja maidon jääkaapista ja lysähtää tuolille. "Anna meille lautaset." Vanhin lapsista kiipeää keittiöjakkaralle ja ottaa murolautaset kaikille. "Äiti, mikä sun on?" Äiti vastaa olevansa väsynyt, on nukkunut huonosti yöllä. Miten hän voi selittää lapsille tämän asian, pienet ihmiset ei voi ymmärtää miltä hänestä tuntuu. Onneksi vanhin on oppinut huomaamaan tuon asian edes jollakin tavalla. Hän onkin jo iso koululainen, toisluokkalainen. Viisas lapsi. Aamupalan jälkeen tuo lapsi pukee kouluvaatteet päälleen ja lähtee kouluun, antaa suukon äidin poskelle ja toivottaa hyvää kotipäivää. Voi kun tämä päivä olisikin parempi kuin eilinen.

Äiti löntystää makuuhuoneeseen, pukee päälleen. Hän pukee pienemmille vaatteet, katsoo lämpömittarista päivän lämpötilan, onneksi on jo kevät ja ilmat alkavat lämmetä. Hänen ei tarvitse pukea pienemmille paksuja haalareita, tumppuja ja villasukkia. Viimein kaikki ovat pukeissa, äiti etsii autonavaimia, käsilaukkuaan. Voi hyvänen tavaton, miksi hän ei osaa laittaa niitä joka päivä samaan paikkaan, että ne olisivat vain otettavissa. Kohta he ovat autossa, matkalla kohti päiväkotia, onneksi päivähoitopaikkaa ei häneltä evätty, vaikka ei olekaan työelämässä. Tosin hänen piti sekin asia moneen kertaan selittää kunnan sosiaalitoimistossa. Ettei hän jaksaisi koko päivän hoitaa lapsia. Että lapset tarvitsevat ikäistään seuraa. Hänen täytyy olla varovainen selityksissään, ettei kunnan tädit vie hänen lapsiaan sijaishoitoon.

Kotiin päästyään äiti romahtaa, taas yksi aamu saatu kunnialla hoidettu, tai ainakin lähes. Pitäisi siivota, yrittää edes. Mutta sitä ennen pakolliset aamupäivätorkut, muuten ei tästä tule mitään. Äiti nukahtaa sohvalle, takki on vielä päällä ja kengät jalassa. Käsilaukku ja avaimet putoavat lattialle. Äiti herää parin tunnin päästä puhelimen ääneen. Ja missähän sekin on, jostain lattialta se kuuluu, käsilaukusta. "Haloo", taas jotain lehteä hänellä ollaan tyrkyttämässä. Äidillä on juuri ja juuri voimia sanoa, ettei hän tarvitse kyseistä lehteä, myyjä aloittaa alusta kertoen mitä kaikkea mukavaa saa tilaajalahjana. Äiti laittaa puhelimen kiinni.

Vähän piristi tuo nukkuminen. Äiti keittää aamukahvit, kello on puoli yksitoista. Hän alkaa vähän piristyä. Suunnitelma, lelut pois lattialta, pyykit koneeseen, imurointi ja lattian moppaus, siinä olisi tämän päivän tehtävät. Ennen kolmea koti on taas kunnossa, lapset pitää hakea hoidosta neljään mennessä. Koululainen onkin jo kotona ja tekee läksyjään. Äiti käy kaupassa ennen hoitopaikkaan menoa. Täytyyhän sitä jotain syödäkin. He ovat kaikki kotona neljän jälkeen, äiti on keittänyt makkarakeiton, nopeaa ja helppoa, ei jaksa tehdä vaikeampaa ruokaa.

Lastenohjelmien aikana äiti torkahtaa jälleen sohvalle, aivan kuin olisi raskaankin työpäivän tehnyt. Iltapalaksi on voileipää ja jogurttia. Onneksi lapset nukahtavat helposti, ovat aina olleet ns helppoja lapsia. Iltaa kohden äiti piristyy, jaksaa katsoa illan elokuvan. Tekisi mieli tehdä käsitöitä samalla, vaan kädet ovat väsyneet, niin kuin hänen keskimmäinen lapsi asian ilmaisisi.

Yksi masentava, raskas päivä takana, äiti menee nukkumaan. Nuorimmainen on kömpinyt hänen sänkyynsä ja tuhisee vieressä. Miten hän rakastaakaan näitä lapsiaan, miten hän rakastikin lastensa isää. Hänen sairautensa aiheutti eron, lasten isä sanoi häntä laiskaksi ja välinpitämättömäksi. Ei se sitä ollut, hän ei vain jaksanut. Ei hän jaksaisi nytkään, mutta lasten vuoksi on pakko. Ilman heitä häntä ei ehkä enää olisi. Lasten isä ei edes ajatellut ottaa lapsiaan itselle erossa. Isä pääsee nyt omille teilleen vapaasti, äidin on jaksettava yksin kolmen lapsen kanssa. Masentuneena, ahdistuneena, terapeutti on kannustanut, lääkitys ei ole vielä ihan kohdallaan. Jonain päivänä tulee sekin aika, ettei masenna, ei ahdista, silloin äiti lähtee lasten kanssa leikkipuistoon, meren rannalle, Puuhamaahan tai ihan mihin vain. Jonain päivänä.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Salaisuuksia AHDISTUS

"Apua, taas ne ovat hänen perässään! Mihin hän voi tällä kertaa piiloutua? Mitä pahaa hän on tehnyt, kun ne ovat aina kiusaamassa häntä?" Hän herää hiestä märkänä kauhukohtaukseen, jälleen. Nuo unet eivät jätä häntä rauhaan, vaikka aikaa on kulunut neljäkymmentä vuotta. Kaikki alkoi hänen ollessaan vasta yhdeksänvuotias. Ei siitä pääse eroon, vaikka välillä on pitkiäkin aikoja, ettei asia ole hänen päässään. Mutta ne unet eivät jätä rauhaan, niissä on pelkästään vain

AHDISTUS

Kaksi vuotta meni hyvin, olit onnellinen, tykkäsit käydä koulua ja oppia uusia asioita. Sait ensimmäiset ystävät, koska sinulla ei kotikylällä ollut yhtäkään samanikäistä. Mutta sitten alkoi kolmas luokka, uusi opettaja, luokka oli yhdistetty kolmas ja neljäs. Osa sinun ystävistäsi meni toiseen luokkaan, jossa oli vain kolmasluokkalaisia.

Luokalla oli isoja poikia, neljäsluokkalaisia. Aluksi kukaan ei kiinnittänyt sinuun sen enempää huomiota kuin siihenkään asti. Opettaja ei pitänyt sinusta, koska olit tavallaan väärässä koulussa, sinun koulupiirisi oli muualla, vanhemmat kuitenkin halusivat sinut tähän kouluun helpomman koulumatkan vuoksi. Aina opettajalla oli jotain huomautettavaa sinusta. Mitä enemmän opettaja sinua moitti, sitä enemmän sinä kutistuit. Et uskaltanut enää edes viitata tunnilla, kun opettaja kuulusteli kotiläksyjä. Teit hänen mielestään huonoja käsityöitä, väritit vääränvärisiä kissoja piirustustunnilla. Kaikesta hän huomautti.

Isot pojat huomasivat tämän ja ottivat sinut silmätikukseen. Sinä olit jo valmiiksi alistettu, sinut oli helppo ottaa isompien poikien kiusaamisen kohteeksi. Et pystynyt puolustamaan itseäsi, sinua kiellettiin kertomasta koulussa ja kotona mitä ne sinulle tekivät. Ne löysivät kaikki heikot kohtasi. Punastumisen, itkuiset silmät, huonot sukset, ja huonon hiihtämistaitosi. Jopa hiukan ulkonevat hampaasi, vaikka yhdellä kiusaajistasi oli huomattavasti pahempi purentavika.

Silloin tytöillä ei ollut farkkuja tai muita housuja, heillä oli hameet. Sukkanauhalliset paidat, ei ollut sukkahousuja. Aina jäi kylmä paikka reiden yläosaan kun alushousun lahkeet oli liian lyhyet ja sukat eivät pysyneet ylhäällä kunnolla. Äitisi osti sinulle kauniit punaiset alushousut, musta pieni pitsi lahkeiden reunassa ja ne lahkeet oli pitkät, ei paleltanut enää reisiä. Ne olivat kauniit housut. Yhtenä välituntina isot pojat nostelivat tyttöjen hameita, sinulla oli ne punaiset housut jalassa. Siitäkös riemu repesi, sellaisia housuja ei ollut kellään tytöllä. Sait nimen punahousuinen tyttö. Kotona heitit itkien kauniit housusi navetan taakse. Äidillesi kerroit niiden menneen rikki, että olit sen vuoksi heittänyt ne pois. Sen jälkeen palelit taas liian pienissä vaatteissa. Ne housut oli niin kauniit ja lämpimät. Koskaan sen jälkeen et halunnut mitään punaista vaatetta.

Ne pojat kiusasivat sinua neljännellä luokalla, viidennellä luokalla. Mukaan tuli uusiakin kiusaajia, isojen poikien pikkuveljiä, jotka olivat sinua nuorempia. Moni näistä pojista kuului painikerhoon. Niistä tuli jopa maailmanmestareita aikuisena. Saivat kunnia ja kultaa. Mikä sinusta tuli?

Viidennen luokan jälkeen vaihdoit koulua, kiusaajasi menivät eri kouluun, Saatoit huokaista helpotuksesta, vaan miten kävi. Uudessa koulussa joku keksi, että sinulla on sama sukunimi kuin jollakin toisella tytöllä, jota oli kiusattu muualla. Tämä tyttö oli serkkusi, jota et edes tunne kunnolla, monta vuotta vanhempi. Sait perinnöksi tältä serkultasi hänen haukkumanimensä. Vain siksi että teillä oli sama sukunimi! Eikä haukkumanimi edes viitannut tähän sukunimeen vaan aivan toiseen asiaan. Tätä nimeä sinulle huudeltiin ensin välitunneilla, luokassa tuntien alussa, lopulta jopa kesken tuntien. Et ollut kiinnostunut koulusta, päivät olivat yhtä tuskaa ja ahdistusta. Et oppinut kunnolla mitään, koska et voinut kaiken kiusaamisen vuoksi keskittyä mihinkään. Ainut mihin keskityit, oli ettet olisi olemassa,ettei kukaan huomaisi sinua. Mahdollisimman kaukana kaikista muista, et viitannut tunneilla, ettei äänesi kuulu. Sinä ET ollut olemassa. Silti sinulla oli kolme ystävää, hekin melko huomaamattomia, mutta heitä ei kiusattu.

Viimeinen kouluvuosi. Et olisi enää jaksanut. Aloit viillellä ranteitasi, käsivarsia, kipu oli ainut keino paeta toiseen olotilaan. Aloit polttaa tupakkaa, lintsata tunneilta, opit tuntemaan toisenlaisen maailman. Maailman, jossa kaikki on tasa-arvoisia, nuorisoa, jota ei kukaan kaivannut, viiniä ja tupakkaa, olutta ja seksiä. Porukkaan kuului myös vanhempia, yli kaksikymppisiä miehiä, joilla ei ollut muuta tekemistä. Aina jollakin oli auto, oma tai varastettu, ajokorttia tuskin kenelläkään. Aina löytyi paikka johon koko jengi menee juomineen. Ainut hyvä asia tuossa jengissä oli, sinä kuuluit heihin, sinua ei kiusattu. Sinua jopa suojeltiin, ettei sinulle tapahdu mitään. Olit kaikkein pienin ja nuorin joukossa. Kaunis, pieni, hento keijukainen, viaton. Olit heidän lelunsa, prinsessanukke.

Sait kuitenkin koulun käytyä jollain tavalla loppuun, viimeisenä koulupäivänä olit niin tokkurassa krapulaisena, ettet meinannut jaloillasi pysyä. Koskaan sinun ongelmiisi ei kiinnitetty huomiota. Kahdeksan vuoden ajan sinua kiusattiin, eikä kukaan auttanut sinua. Sinun oli opittava pärjäämään yksin. Sinun toinen jengisi opetti sen. Viimeisenä kouluvuonna saatoit vain kävellä pois koulusta, jättää repun sinne ja mennä "parempien" kavereiden luokse. Edes tähän ei opettajat kiinnittäneet huomiota, että lähdit kesken koulupäivän, että olit montakin päivää koulusta pois. Kotona ei asiasta tiedetty. Kotona olit aina omassa huoneessasi, et viihtynyt kenenkään kanssa. On opittava pärjäämään yksin.

Työelämässä asia tuli monesti ilmi, et sietänyt yhtään kritiikkiä, olit aina hyökkäyskannalla. Olit hankala työntekijä, olit hankala ystävä. Siksi kai ystävät vaihtuivatkin usein. Et antanut kenenkään satuttaa sinua, sinä olit se joka satutti. Painijapojat antoivat sinulle opetuksen, pärjäämisen taidon, yksin pärjäämisen taidon. Älä luota kehenkään, älä anna koskaan periksi. Älä anna kenenkään talloa sinua jalkoihisi. Puolusta aina itseäsi. Vedä itsesi kilpikonnan kuoreen, jos joku tulee lähellesi, älä anna tunteiden näkyä.

Nyt olet jo viisikymmentä täyttänyt, ja opettelet vieläkin elämään normaalia elämää. Et ole varma, opitko sitä koskaan. Sinua on kolhittu niin moneen kertaan kouluaikojenkin jälkeen, ettet pysty luottamaan kunnolla mihinkään tai kehenkään. Olet käynyt läpi sellaisen helvetin, ettet pysty siitä puhumaan. Nuo koulajan kiusaajat, mitä heille kuuluu? Moni heistä on kuollut, joko onnettomuuksissa, alkoholismiin, väkivaltaan. Kovin moni heistä ei ole elämässään pitkälle päässyt. Sinä sait ammatin, kaksi, kolmekin. Koskaan et kuitenkaan saanut vakinaista paikkaa. Aina kun alkaa ahdistaa, vaihdat työtä, asuntoa, paikkakuntaa. Ehkä jonain päivänä saat rauhan, onko se vasta viimeisenä elinpäivänäsi. Ahdistusta et kuitenkaan pääse pakoon, se tulee esiin  monessa tilanteessa, ihmissuhteissa, työssä, kaupassa, missä vain. Pahimmin se tulee unissasi. Nuo unet. Niitä et pääse pakoon. Et sitä tunnetta, jota tunsit lapsena. Ahdistusta.