perjantai 30. elokuuta 2013

Salaisuuksia IHMISET

Sosiaalinen elämä, joskus hän ei edes tiedä mitä se tarkoittaa. Ei ainakaan sitä, että lukee facebookista toisten toilailuja, jotka häntä ei kiinnosta tippaakaan. Ei lomakuvat, itse hän ei pääse minnekään. Ei ole ketään kenen kanssa lähtisi ja vaikka olisikin, hänellä ei ole varaa moisiin ylellisyyksiin.Toisaalta hän kyllä viihtyy ihan omassa seurassaan, kissansa ja koiransa kanssa. Hänen elämänsä tuntuu juuttuneen paikoilleen, ainakin toisinaan. Mitä hänelle oikeastaan merkitsee muut

IHMISET

Täytyy lähtee kauppaan, apua, on taas sellanen päivä, ettei kykenis. Pelko lähtee ovesta ulos suureen pelottavaan maailmaan. Mutta kun jääkaapissa ei ole mitään ja kissinruokapussi on tyhjä. Oivoi, miten sitä taasen sitten pukeutuis, samat vaatteet olleet päällä varmaan jo viikon. Pakko kai sitä on penkoo puolityhjästä kaapista jotain rettua päällee. Muut vaatteet ovat pyykkikorissa odottamassa sitä suurta hetkeä, jolloin pääsevät pesukoneeseen.

Kaapista löytyy jotain asiallista. Seuraava vaihe, etsi käsilaukku, etsi puhelin, sekään ei ole soinut moneen aikaan. Tuskin muistuu mieleen miten siihen yleensä vastataan. Lompakko on jossain keittiön pöydällä tiskaamista odottavien astioiden takana piilossa. Hiusten harjaus, hampaiden harjaus. Takki päälle ja hups, autonavaimet. Koska niitä on viimeksi käytetty ja mihin piilotettu, osaako sitä autookaa enää ajaa. Ihmisiä tapaamaan kaupungille, voiko sitä sanoa tapaamiseksi. Hyllyjen välissä kuitenkin piilottelee, ettei vaan kukaa näe. Onko sitä niin erakoitunut, että pelkkä kaupassa käynti voi olla näin vaikeeta. Ilmeisesti voi.

Jei, auto käyntiin, viimeinen tarkistus, että kaikki tarpeellinen on mukana. Postilaatikosta voisi ottaa postit, jos sellaista on tullut viimeisten kolmen päivän aikana. Mainoksia, mainoksia, pari laskua, masentavaa. Näin sitä lähdetään kohti suurta seikkailua kauppakeskuksen maailmaan. Moottoritie on kuuma, paitsi ettei tämä mutkainen kuoppainen tie ole moottoritietä nähnytkään.

Huu, keskustassa on paljon autoja, paljon ihmisiä, parkkipaikalla huonosti tilaa. Jonnekin rakoseen sitä täytyy auto sijoittaa. Noin, nyt rauhoittava viisiminuuttinen ennen autosta nousua, naamalle ilme joka ei kerro mitään mielentilasta, alkavasta paniikista tai mistään muustakaan. Kävely kohti kärryjonoa, ja hups, sitä ollaan kaupassa. Ei mitään muistikuvaa, mitä piti ostaa. Jos sitä vain rauhassa kävelee pitkin käytäviä, eiköhän sieltä mielen mutkasta jotain muistu mieleen. Leipää, juustoa, mehua, vähän vihanneksia. Kukaa ei huomaa, että olisit mitenkään epänormaalissa olotilassa, tämähän alkaa sujua.

Oih, tuolla on joku tuttu, tulee juttusille. Mitäs kuuluu, ei ole näkyny sinuakaan, joo, ei tässä mitään erikoista, kotona olen vain oleillut lähinnä. Pälä,pälä, oli kiva nähdä, tuu joskus käymään, keitän kahvit. Niinpä niin tuskin olen menossa. Ostoskierros jatkuu, niin se kissiruoka. Okkei, näillähän pärjää jo taas viikon. On tämäkin kärsimys taas tältä viikolta ohi. Kassan kautta autolle. Toisaalta, voisihan sitä käydä kirpparilla, ties mitä kivaa sieltä jäisi käteen, niin ja kirjastossa. Ei ihmisetkään enää pelota, eihän ne mitään pahaa ajattele, oma pää teki taas tepposet. Maailmassa kaikki hyvin, ihmiset ihan normaaleja, kukaan ei uhkaa ja pelottele. Mitähän sitä tulikaan kuviteltua omassa pikku päässään, oman kotinsa rauhassa. Olenkohan ihan terve?

Pitäisi varmaan käydä useammin ihmisten ilmoilla, ettei aivan mökkihöperöksi heittäydy, käydä vaikka sen ystävän luona kahvilla. Ehkä ensi viikolla jo. Kohta alkaa kansalaisopiston kurssitkin, sinnekin voisi jollekin kurssille mennä, tapaisi ihmisiä, saisi uusia tuttavuuksia. Ei sitä omasta mökkelöstä muuten maailmaan kukaan hae. Ensi viikolla aloitan uuden sosiaalisemman elämän.







sunnuntai 25. elokuuta 2013

Salaisuuksia ELÄIMET

ELÄIMET

Koira pomppii edestakas, sängylle, sängyltä pois, vuhkuu ja ja sanoo välillä: hau. Kissa repii hiuksia ja tökkii naamaa. Antakaa mun nukkua vielä, mä en jaksa nousta vielä. Pomppiminen ja repiminen jatkuu. Höh, nuku tässä nyt sitte. Pakko nousta. Koira ulos, onneksi asun täällä omassa talossa ja koira pysyy, ainakin vielä, omassa pihassa. Missä helvetissä kissinruokakippo on? Koira taas saanu sen vedettyä pöydältä alas. Mihin se on sen piilottanu? Ahaa, tuolin alta pilkottaa jotain, siellähän se. Kissa pyörii jaloissa, joo joo, laitan ruokaa sulle siihen kippoon. Ole hyvä, onko nyt parempi. Jokin raapii oven takana, koira tahtoo takas sisälle. Senkin ruokakippo on tyhjä, odota nyt edes sekunti, että saan tänä riivatun pussin auki.

Joko mä saan jotain. Kahvia, kahvia nopeesti, ennen kuin seuraava hässäkkä alkaa. Kissa kiehnaa jaloissa, meinaan kompastua siihen kahvipurkin kanssa. Noin, viimeinkin kahvi tippumassa. Laitan tietokoneen päälle, facebook auki. Ja mitähän kuvittelen sieltä löytäväni. No kunhan selaan, mitä tyhmää muut on päivittäneet. Aha, joku on krapulassa, miksikähän sekin piti kertoo, kiinnostaa kun kilo sitä itteensä. Kissa hyppää syliin ja samantien tietokoneen päälle. Zoomaa näytön kahteesataan prosenttiin, luuleeko se että olen puolisokee. Koira kaivaa tuolin alta olematonta. Mitähän se luulee siellä olevan. Voi vitsi, sehän on eilinen puruluu, jonka se hukkasi heti saatuaan sen.

Kahvia, kahvia, edes kahvitauko. Menen ulos, josko siellä saisi rauhassa kahvinsa juoda. Koiranpentele sai oven auki ja  kissa koiran perässä. Siinä sitä sitten mennään rallia auton ympärillä. Ihanaa, kahvia ja tupakkaa. Koiralla ja kissalla on hauskaa, kissa menee auton pyörän taakse vaanimaan, kun koira kiertää autoa tyhmänä. Kissa hyppää koiran eteen ja ralli jatkuu, nyt kissa ajaa takaa koiraa. Seuraavan kerran kun näen ne, koira ajaa kissaa. Kissa hyppää konepellin päälle ja ilkkuu koiralle; etpäs pääse tänne. Haen toisen kupposen kahvetta. Vaikka näistä elukoista on oma vaivansa, on niitä silti tosi hauska seurata. Niillä ei ole huolia eikä murheita, kun vain ruokikippo täytetään, vettä on saatavilla. Välillä rapsutusta ja haleja. Yhteisiä rauhallisia hetkiä leikkimisen jälkeen.

Iltapäivällä otetaan torkut yhdessä sohvalla. Koira menee jalkojen päälle, huokaisee ja nukahtaa koiranuneen. Kissa pyörii pään ympärillä, etsii sopivaa koloa asettua. Sinne niskan mutkaan on kiva nukahtaa, kehrätä ja nukahtaa kissanuneen. Ihanaa, että on eläimiä. Minulla on ainakin jokin syy herätä aamulla. Joku joka herättää minut uuteen päivään. Muistuttaa, että ruokaa pitää syödä ja nestettä juoda. Koira lohduttaa, kun minua itkettää, kissa naurattaa, kun olen surullinen. Keksii paikkoja, joihin koira ei pääse. Sälekaihtimen taakse ikkunalle. Koira ei yletä sinne. Miten tulisin toimeen ilman teitä. Pidätte minut tässä hetkessä, huomisessa. 





tiistai 13. elokuuta 2013

Salaisuuksia Aurinko

Hän lojuu pimeässä huoneessaan, kuuntelee sateen ropinaa ikkunaa vasten. Kosteus tunkee sisään ikkunan raoista. Kuinka monta päivää on ollut jo sateista ja harmaata. Liian monta. Hänen päänsä sisälläkin on harmaata. Kosteus tunkeutuu lihaksiin ja luihin. Hän kääntyy kyljelleen ja tuijottaa tyhjää seinää, hämähäkki roikkuu lankansa varassa. Hän kaipaa niin kovasti lämpöä, kosketusta ja hellyyttä, hän kaipaa valoa elämäänsä. Kun edes sateet loppuisivat ja alkaisi paistaa

AURINKO

Mikä ihana päivä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Lapset kirmaavat kohti leikkikentän keinuja. Pienemmät lapset istuvat hiekkalaatikolla. Äidit juttelevat keskenään, välillä lohduttavat keinusta pudonnutta lastaan. Pyyhivät hiekkaisia neniä.

Hän tulee tänne joka päivä vieläkin. Vaikka se tuntuukin pahalta. Muut äidit eivät hänen kanssaan enää juttele. Muut äidit. Hän ei ole äiti enää, vaikka hän on mielestään enemmän äiti kuin kukaan heistä. Hän antoi lapselleen kaikkensa eikä sekään riittänyt.

Poika ei koskaan oppinut kävelemään, ei puhumaan. Mutta poika nauroi, hän nauroi aina. Kun poika heitti lapiolla hiekkaa ja se teki kuvioita hiekkaan, poika nauroi. Keinussa poika nauroi, katsoi äitiään palavilla silmillään antamaan lisää vauhtia. Poika näytti kentän laidalla olevaa jäätökioskia. Kioskilla poika näytti keltaista mangojäätelön kuvaa. Sotki kasvonsa ja vaatteensa sulavaan keltaiseen jäätelöön. Halasi äitiään tahmaisilla käsillään ja nauroi, äitikin nauroi.

Poika nautti auringosta, ainut sana jonka poika osasi sanoa oli: Au, ja osoitti pienellä sormellaan taivaalle. Kotona poika piirsi aurinkoja joka paikkaan. Eteisen seinään, keittiön lattialle. Pöytäliinaan ja isin pyöreälle vatsalle. Nauravia aurinkoja. Kaupasta piti ostaa auringonkeltaisia vaatteita. Kerhorepussa oli aurinko.

Poika oli äidin ja isin aurinkopoika. Mutta aurinkopoika oli sairas, siksi hän ei oppinut kävelemään eikä puhumaan. Poika ei pystynyt oppimaan montaa muutakaan asiaa, vielä kuuden ikäisenä hän käytti vaippoja. Pojalla oli pieni pyörätuoli, jota äiti työnsi jokaisena päivänä leikkikentälle, satoi tai paistoi. Poika halusi keinua ja syödä mangojäätelöä. Toiset äidit välttelivät häntä jo silloin, eivät tienneet miten puhua hänen kanssaan. Oli muutama äiti joiden kanssa juteltiin. Lapset eivät leikkineet pojan kanssa, mutta se ei haitannut poikaa.

Lopulta tuli se päivä, jolloin ei aurinkopoika enää jaksanut nauraa, katsoi vain äitiään mustilla silmillään. Äidin silmistä valui kyyneleitä, poika nosti pienen kätensä peiton alta, osoitti sormellaan äitiään ja sanoi: Aurinko. Pojan ensimmäinen ja viimeinen sana. Poika oli kahdeksan ikäinen ja lähti aurinkomaahan.

Äiti ottaa käsilaukkunsa penkiltä, palaa yksinäineen kotiinsa. Eteisessä tervehtii keltainen aurinko. Keittiön lattialta aurinko on monien pesujen jälkeen haalistunut pois. Keittiön pöydällä on kulunut pöytäliina, liinassa oleva aurinko hymyilee äidille vielä vuosienkin jälkeen.