maanantai 9. syyskuuta 2013

Salaisuuksia KOTI

Hän ottaa kirjan, jota on kirjoittanut, sanan kerrallaan. Lukee tekstiään, pysähtyy välillä miettimään kirjoittamaansa. Hän tietää seuraavan sivun olevan tyhjä, avaa uuden aukeman. Sivu ei ole tyhjä! Miten se on mahdollista, ei hän ole vielä kirjoittanut tyhjälle sivulle mitään. Hetken ihmeteltyään asiaa, hän lukee tekstin, joka on sivulle ilmestynyt. Sen on kirjoittanut selvästikin nainen. Hänellä on ollut lapsi, hänellä on ollut mies, jota hän on rakastanut. Mies on ollut naimisissa ennen kuin on tämän naisen kanssa ollut. Tämä talo, täällä asuu joku muukin kuin hän. Tai on ainakin asunut. Hän itse on asunut talossa vajaa kymmenen vuotta. Tällä talolla olisi varmaan paljon muitakin tarinoita kerrottavanaan.

Hän tietää talon rakennetun 1930, hän on nähnyt yhden valokuvan talosta alkuperäisessä asussaan. Silloin täällä on asunut viisihenkinen perhe. Perhe on luultavasti kuollut, tai ainakin osa heistä. Talo on vaihtanut omistajaa, hän ei tiedä montako kertaa. Talossa on välillä ollut vuokralaisia. Hän ei tiedä sitäkään elävätkö nämä entiset vuokralaiset vielä ja missä elelevät nykyisin. Tämä talo on hänelle ja kaikille täällä ennen häntä asuneita ollut ja on

KOTI

Avain kääntyy lukossa, se aiheuttaa sohvalla välittömästi liikettä. Kolme kissaa juoksevat kilpaa eteiseen, jokainen niistä haluaa olla se ensimmäinen, johon kiinnitetään huomiota. "Heippa tyttöseni, miten päivä on sujunut!" Purr-miu, mauu, kräh. Jahas, yhdellä taitaa olla karvapallo kurkussa. Potkaiset kengät jalastasi eteisen nurkkaan, missä kaikki muutkin kengät ovat sulassa sovussa epäjärjestyksessä. Avaimet peilin vieressä olevaan naulakkoon ja laukun heität keittiön pöydälle. Nyt on kissojen vuoro, annat jokaiselle kunnon halauksen ja rapsutuksen. Työpäiväsi oli taas niitä raskaimpia päiviä, joita kukaan hoitaja ei haluaisi. Dementisten vanhusten kanssa ei voi koskaan tietää millainen päivä tulee olemaan. Tänään ei tuntunut sujuvan yhteistyö kenenkään kanssa. Työparikin oli hidasjärkinen tyttö, opiskelija vasta. Mutta nyt olet kotona.

Kotona, joka kerta vastassa  kolme huomionkipeää karvatyttöä. Heidän rakkautensa on ehdotonta ja loppumatonta, he eivät valita, vaikka tulisit myöhässä. He eivät käännä kuonoaan jos olet huonolla tuulella. He tulevat joka kerta yhtä iloisena ja riehakkaana puskemaan särkeviä jalkojasi. Tiedät olevasi kotona. Laitat kissoille ruokaa ja vaihdat puhtaan juomaveden. Jokainen päästää kurnahtavan äänen kiitokseksi.

Raivaat olohuoneen sohvalta illalla jääneet lehdet ja vaatteet sivuun, kömmit sohvannurkkaan omaan koloosi. Sohvassa on aivan selvä jälki kohdassa, missä aina istut, sinne oikein uppoaa. Selkäsi taakse työnnät kukkakirjavaisen tyynyn ja painat pääsi pehmeälle käsinojalle. Tutkit eteisestä mukaasi ottamaasi postia. Valintalon tarjoukset, ei kiinnosta, City-Market, sama juttu, paikallislehti, no siinä tuskin mitään uutta on. Puhelinlasku, ei jaksa avata, mikäs tämä on, kirje. Ihan ihka oikea kirje! Eihän kukaan enää kirjeitä kirjoita. Postileimakin niin epäselvä, ettei sekään anna viitteitä mistä on lähetetty. Kauniilla käsialalla kirjoitettu nimi ja osoite. Tästä täytyy nyt nautiskella.

Vedät sohvalla odottavat villasukat jalkaasi, menet keittiöön. Jääkaapissa pitäisi olla yksi viinipullo. Lasivitriinistä etsit viinilasin, oikein kristallia, sait ne tupaantuliaislahjaksi ensimmäiseen kotiisi. Nyt ne ovat vaihtaneet kotia jo monen monta kertaa, kuten sinä itsekin. Istut tällä kertaa varovaisemmin sohvannurkkaan, et tömähdä sinne, ettei viini läiky yli. Kirje, tunnustelet sitä, sisällä on kirjepaperi, ehkä kaksikin. Tuoksuu joltain, et tunnista miltä. Viini on juuri sopivan viileää. Varovaisesti avaat kirjeen, et halua vahigoittaa näin arvokasta esinettä. Postimerkkikin on kaunis. Kaksi kirjearkkia, kuten arvelit.

"Hei Leena
Sain osoitteesi äidiltäsi. Olen tullut takaisin kotiin. En tiedä mitä oikein kirjoittaisin, niistä ajoista on niin pitkä aika. Muistat varmaan miten lähdin, kertomatta kenellekään, edes vanhemmilleni. Vain Sinä tiesit, että lähden ja miksi lähden.

Minun oli pakko, kukaan ei olisi ymmärtänyt. Kukaan muu kuin Sinä. Niin monen monta kertaa olisin halunnut puhua kanssasi. Kertoa mitä oikeasti tapahtui, en Sinullekaan ihan kaikkea kertonut. En uskaltanut.

Sen tiesit, että tulin raskaaksi, mutta isä ei ollut Reijo, niin kuin annoin Sinun ymmärtää. Muistat varmaan sen Vuorisen rasavillin esikoispojan. Kun viimeisen kerran kävimme yhdessä koulun diskossa, se poika tuli perässäni. Otti minut väkisin, löi ja haukkui minut kaiken lisäksi. Siksi en tullut kouluunkaan viikkoon. En uskaltanut kertoa kotona asiasta. Sinähän tunnet isäni, miten hän olisi tulistunut ja varmaan mennyt ja tappanut koko Vuorisen perheen. Tai ainakin ajatellut niin. Olisin saanut kunnon selkäsaunan, koska olisi kaikesta huolimatta pitänyt minua syyllisenä tapahtumaan.

En lähtenyt Helsinkiin, kuten Sinulle kerroin. Menin Ensikotiin, kävin kouluni loppuun siellä ja synnytin lapseni. Kaiken lisäksi odotin kaksosia. Asuin Ensikodissa yli vuoden ajan. Minusta pidettiin siellä hyvää huolta. Muutaman kortin lähetin kotiin siten, että jos joku tytöistä meni Helsinkiin, laitoin hänelle kortin mukaan sieltä lähetettäväksi.

Lapset, Petteri ja Paula, ovat nyt siis jo 12 vuotiaita. Eivät ole koskaan nähneet isäänsä, eivät ole ennen tienneet, että heillä on isovanhemmat. Mutta nyt olen palannut kotiin. Et usko miten helpottavaa kaikkien näiden vuosien jälkeen oli tavata vanhempani. En olisi uskonut, että he edes muistavat minun olemassaoloani. He ovat vallan rakastuneet lapsiin. Olen kertonut kaiken, mitä tuolloin tapahtui.  He sanovat, että oli väärin kun lähdin niin kuin lähdin. Että minun olisi pitänyt luottaa heihin ja heidän apuunsa. Että olisivat järjestäneet kaiken, ottaneet raskauden tietenkin ensin järkyttyneenä vastaan. Mutta olisivat hyväksyneet sen, etten halunnut keskeytystä. Eihän sitä voi silti voi tietää mitä olisi tapahtunut.

He olivat luopuneet jo ajatuksesta, että palaan koskaan kotiin. He olivat myös luopuneet ajatuksesta, että heistä tulisi isovanhempia, veljeni vaimo ei voi saada lapsia. Nyt olen kertonut Sinullekin koko tarinan. Jos vielä olet minun Bestikseni, rakas Leena, kirjoita minulle tai soita. Laitan tähän loppuun osoitteeni, niin tai kyllähän Sinä tiedät mikä osoite tänne on, olimmehan naapureita. Laitan myös puhelinnumeroni. Anna."

Huomaan juoneeni viinipullon tyhjäksi, olen järkyttynyt, olen onnellinen, en tiedä mitä olen. Anna ja Leena, Leena ja Anna. "Annanleena, Leenananna", ne olivat lempinimet, jotka toiset tytöt meille antoivat. Huomenna pakkaan kissat koppaan, matkakassiin vaatteita ja muuta kolmeksi päiväksi, ja lähden viettämään kolmen päivän vapaitani kotiin maalle Annanleenan ja Petterin ja Paulan kanssa. Tästä tulikin hyvä päivä, vai mitä tyttöset. Karvalapsillani on aina hyvä päivä. Me olemme koti.



sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Salaisuuksia TYHJÄ SIVU 2

Yö, lämmin elokuinen yö. Pimeä yö. Menen pihamaalle, tiedän missä pihani rakennukset sijaitsevat, silti en näe niitä. Vain mustana piirtyvät rajat rakennuksista, puista, vasten vaaleampaa taivasta. Yö tuoksuu vielä osittain kesältä, osittain siinä on jo syksyn tuntua. Aivan kuin olisin yksin tyhjässä pimeydessä, silti niin lempeässä turvassa. Minulla on edessäni kirja jossa on

TYHJÄ SIVU


Kirjoitan tyhjälle sivulle ajatuksiani, aivan kuin sivu olisi jätetty tyhjäksi minua varten. Tuossa pimeydessä on jotain oudon lohduttavaa. Olen aina pelännyt pimeyttä, mutta tämä pimeys on turvallista ja jotain niin hellää.

Tuolla sinisenä hohtavana taivaalla on minun rakkaitani. Nyt he ovat kaikki läsnä tässä minun kanssani, vai olenko minä heidän kanssaan. Olenko lähtenyt lentämään ilman ruumiini pakottavaa voimaa. Nousen ylös, niin vapaana kaikesta ahdingosta ja murheesta. Olen tyhjyyttä täynnä, mutta tuo tyhjyys ei ole synkkää eikä pelottavaa. Tunnen miten ilma virtaa lävitseni kun kohoan aina vain ylemmäksi. Alapuolelleni jäävät mustana piirtyvät talot ja rakennukset, puiden latvat jäävät myös alapuolelleni.

Täällä minä olen, tyhjässä kosmisessa tilassa, kultaisia pisteitä ympärilläni. Tähtiä kuin timantteja. Näen tutun tähden, tähti vilkuttaa minulle ja pienellä lapsen äänellään sanoo: "Äiti, minä olen täällä, minulla on kaikki hyvin. Minulla on monta tähtilasta ystävinäni, minä en ole yksin, äiti. Minä rakastan sinua, äiti. Kerro isälle, että rakastan häntäkin." Itken, mutta itken onnesta, minun lapseni.

Jatkan matkaani tähtien loisteessa. Tuolla, tuolla on isäni. Isäni ja hänen ystäviään, jotka ovat jättäneet maallisen ruumiinsa ja lentäneet tänne vapauteen. Näen rakkaani, hän ei ole ollut täällä vielä kauan. Näen miten hän kaipaa takaisin luokseni. Hänen katseensa kertoo minulle enemmän kuin miljoona sanaa. "Minäkin kaipaan sinua, kaipaan niin että joskus tuntuu kuin sydän halkeasi." Itken, mutta nyt kaipuusta ja surusta. Rakkaani lähti rinnaltani liian aikaisin. Näen kuitenkin, ettei hänen tarvitse enää kärsiä kipua ja tuskaa, joista hänen ruumiinsa kärsi. Hänen henkiruumiinsa on vapaa. Hän on löytänyt kuolleen vaimonsa ja poikansa. Hänellä on perhe, jota hän kaipasi. Silti me niin rakastimme toisiamme. Minun on aika päästää hänestä irti, minun on aika palata takaisin.

Liidän hiljalleen takaisin lämpimän yön yli. Minä näin kaiken mitä halusinkin, rakkaillani ei ole mitään hätää. He ovat onnellisia omassa tyhjyydessään, tyhjyydessä joka on täynnä rakkautta ja lämpöä. Sieltä he katsovat minua kun laskeudun takaisin pihalleni, omaan maalliseen ruumiiseeni. Minä rakastan teitä kaikkia. Minun täytyy kuitenkin täyttää tehtäväni ennenkuin voin jäädä tähdeksi taivaalle. Minulla on täällä rakkaita joiden vuoksi elää. Minun rakkaat lapseni, äitini ja muut joiden kanssa elämäni jaan.

Pihani pimenee entisestään, yön syli vie lopun valon. Minun on aika palata ruumiiseeni, tähän kivuliaaseen maanpäälliseen kotooni. Minä olen nähnyt valon, rakkauden ja lämmön.