keskiviikko 17. syyskuuta 2014

12 kertomusta. Kaksi: Puhtaan olemisen sietämättömyys

Minä lennän, tunnen ilmavirtojen kannattavan siipiäni, löytävän oikean suunnan. Nousen taivaan kannelle tanssimaan loputonta balettia muiden enkeleiden kanssa. Siipeni hohtavat kultaa ja hopeaa. Pukuni valkoiset helmat kimaltavat timantteina ja helminä. Taivaan tähdet välkkyvät kultapölynä ympärilläni. Puhtaan olemisen sietämättömyys koskee sieluuni, rusentaa sydäntäni jättäessäni kaikki rakkaani jatkamaan matkaansa ilman minua.

Sininen ja vihreä maa alapuolellani janoaa verta, jonka olen vuodattanut noustessani taivaan kannelle. Minussa ei ole mitään, silti minussa on kaikki. Puhdas sieluni halajaa tätä taivaallista kauneutta. Tätä avaruuden ääretöntä tyhjyyttä, jossa ei ole kipua ei tuskaa.

Menneisyyteni syyllisyys on taaksejäänyttä, onnenhetkeni on kulutettu loppuun. Minä vain liidän eteenpäin taivaan valkoisessa tyhjyydessä. Vailla ahdistusta, murheita ja huolia asioista , joille en mahda mitään.

Pukuni timantinhohtoiset helmat liehuvat rauhallisesti jalkojeni ympärillä. Kaukaa kuuluu helisevä kutsu. Tiukujen ja huilujen taianomainen kutsu vetää minua puoleensa. Anteeksi kaikki rakkaani, tuota kutsua en voi välttää. Minun paikkani on täällä, vaikka haluaisin olla muualla. En pysty antamaan, en ottamaan kaikkea sitä maanpäällistä ahdistusta, joka minun kohdalleni kuuluisi. Tyydyn tähän puhtaan olemisen sietämättämyyteen.

Jonain päivänä palaan kun tämän äärettömän tyhjyyden puhdas oleminen käy liian sietämättömäksi. Laskeudeun paikkaan jonne vereni vuodatin. Kadotan puhtauden timantteineen, kultapölyn laskeutuessa tomuksi ympärilleni. Silloin olen valmis ottamaan rakkaani takaisin. Kun aikani tulee, olen valmis lähtemään. Puhtaaseen olemiseen eikä se silloin enää ole sietämätöntä.

tiistai 16. syyskuuta 2014

12 kertomusta: Yksi: Linnuton maa

Linnuton maa

Tämä hiljaisuus käy korviin. Yksinäinen pisara kimmeltää hämähäkinseitin varassa. Jalkani kulkevat äänettömästi maahan koskematta. Kostean mulla haju nousee voimakkaana ilmaan. Leijailee kuolleiden puiden latvojen yläpuolelle äänettömälle taivaalle. Linnuttomalle taivaalle. Ääretön harmaus koskee silmiin voimakkaampana kuin yksikään valo.Yksinäisyys tuntuu painavana möykkynä rintalastan takana. Painaa kylkiluita, vääntää selkänikamia mutkalle. Linnuton maa ei anna armoa, ei vapautta lentää pois harmaasta synkkyydestä ulos.

Ukkosenkaltainen jylinä puhkaisee hiljaisuuden, räjähtää pääni sisällä, pistelee keuhkoja terävillä neuloillaan. Jalat eivät löydä polkua jota kulkea. Olen eksynyt tähän Linnuttomaan maahan. Maahan, jossa vuoret ja laaksot vaihtavat alati paikkaansa. Joet kuivuvat ja tulvivat vuorotellen, muuttavat suuntaansa ja kulkureittiään. Tässä maassa on helppo eksyä. Et voi kysyä suuntaa keneltäkään, kukaan ei tiedä mistä päin aurinko huomenna nousee, vai nouseeko se ollenkaan.

Haluan päästä irti tästä harmaasta äänettömyydestä, jonka rikkoo vain ajoittainen ukkosenkaltainen äkillinen jylinä. Haluan nousta lintujen lailla valoon, joka odottaa jossain kaiken tämän takana. Mutta minulla ei ole siipiä joille nousta. Ne ovat sulka kerrallaan, höyhen höyheneeltä repeytyneet irti tämän Linnuttoman maan kuolleiden puiden oksiin pyristellessäni ylöspäin. Verta vuotavien siiventynkien kanssa en voi muuta kuin odottaa, kun jalkani uppoavat mutaiseen maahan mädäntyneiden lehtien alle. Juurtuvat vähitellen, pitävät minut paikoillaan.

Jään tänne korviahuumaavaan hiljaisuuteen, silmiä sokaisevaan harmauteen, odottamaan hetkeä jolloin linnut palaavat. Tuovat valon ja siipeni höyhen kerrallaan takaisin. Linnuttoman maan kostea harmaus kietoutuu ympärilleni kuin perhosentoukan kotelo. Hiljaa ja huomaamattomasti jylinä päässäni vaimenee, möykky rinnassani sulaa pehmeään pimeyteen. Minä olen kiinni tässä maassa, jolla ei ole mitään annettavaa. On vain odotuksen outo toive, että linnut palaavaat jonain päivänä. Puhkaisevat siivenlyönnillään harmaan seinämän, tuovat raikkaat äänet takaisin. Nostavat jalkani umpeenkasvaneesta mutaisesta maasta.

Linnuttomassa maassa aika pysähtyy, aurinko ei nouse, ei laske. Kuutamo ei luo katsettaan tähän outoon tyhjyyteen. Tässä maassa ei voi kun odottaa että suloisenmakea surullisuus antaisi jonain päivänä tilaa valolle.

Ensimmäinen siivenisku kuin miekan terävä välähdys rikkoo ajan. Musta lintu ontuu harmaan taivaan poikki, rääkäisee pahaenteisen varoituksen. Tätä en odottanut, juuret jalkojeni alla kaivutuvat syvemmälle, kietoutuvat yhteen kuolleen puun juurien kanssa. Toukankoteloni tiivistyy, ahdistaa minua yhä pienempään tilaan. Rikotut keuhkoni ahmivat viimeisiä hapenjäänteitä. Musta paholaismainen lintu nokkii maasta kuolleita perhosia. En pääse pois, en voi liikkua, voin vain katsoa miten lintu lähestyy haurasta koteloani. Tämä lintu ei ole tullut valosta, se on tullut vielä mustemmasta murheesta kuin on tämä maa. Kuoleman maasta.

Minäkin kuolen, ellen pääse kotelostani ulos, ellen pysty katkaisemaan juuriani kuolleen puun juurista irti. Siipeni, kasvakaa takaisin, kauniit valkeat siipeni. Kuoleman lintu lähestyy, rääkyy viime voimillaan, katkennut siipi maata viistäen. Jylinä päässäni alkaa uudelleen, vähitellen mukaan liittyy pienten kellojen heliseviä sointuja. Toukankuoreni murenee tomuksi, juuret ratkeilevat maan alla. Pehmeitä siivenlyöntejä työntyy läpi harmaan ilman. Punaisia, sinisiä, kirjavia lintuja lentää puiden oksille, joissa hennot hiirenkorvat uskaltavat nostaa päätään valon lisääntyessä. Minä selvisin Linnuttoman maan armottomuudesta. Siipeni kantavat minua jälleen. Jalkani löytävät oikean polun. Minä selvisin.


sunnuntai 31. elokuuta 2014

Surunauha: Surunauha

Yön pimetessä vain tähdet seuranani punon nauhaa. Pujotan erämään kylmät hetket savannin paahteeseen. Pyhän miehen synkät tarinat punon vuorten ikituuliin. Ajattomuuden nauhan lisään kuolevaisten toiveisiin. Nauhani kertooo näkymättömästä ikävästä ja tuskasta, menneistä päivistä ja öistä. Rakkaudesta elämään ja kuolemaan. Punon kaiken tuon yhteen. Nauhani levottomat säikeet kuiskivat peloista, matkasta itseämme pakoon. Nauhani solmut kostuvat kyyneleistä, kaiken olemassaolevan murheesta ja surusta. Surunauha, siksi sitä kutsun. Olen kulkenut maan äärestä toiseen etsien nauhani palasia.

Punon nauhaa kynttilänvalossa yön pimeässä tähtitaivas peittonani. Punon kaiken olevaisen, eilisen ja huomisen kuiskattujen sanojen ympärille. Sanojen, jotka kertovat kuolevaisten hädästä ja toiveista parempaan elämään.


Nauha on kevyt kuin hämähäkin seitti, silti niin raskas kaikesta murheesta. Olen vanginnut nuo kaikki ikävät ja murheelliset tarinat tähän nauhaan. Kerin nauhan kerälle, piilotan sen taloni salaisimpaan sopukkaan. Aamun valjetessa sammutan kynttilät, astun ulos, lukitsen oven, piilotan avaimen pihakiven alle. Lausun loitsun ja taloni katoaa hämärän verhon alle. Katson taloa viimeisen kerran ja lähden matkaan. Lähden etsimään uusia tarinoita, sillä suru ja kuolema ei milloinkaan lakkaa olemasta. Pyhä mies odottaa meren rannalla kuullakseen aaltojen kertomia tarinoita. Me surunauhan punojat emme koskaan luovuta.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Surunauha: Mustat yöt

Mustien öiden jälkeen nouseva kirkkaus polttaa silmiäni. Pyhän miehen kyyneleistä syntyneet lammet kuivuvat jälleen harmaaksi tomuksi jalkojeni alla. Kuljen levottomilla kaduilla näkymättömänä kuolevaisten kasvoilla. Kasvoilla, joilla kärsimyksen syvät uurteet kertovat surullista totuuttaan. Tuntisin nuo tunteet omilla kasvoillani, jos minulla olisi kasvot. Tässä olevaisuuden ja olemattomuuden välitilassa en voi tietää mitä kasvoni kertovat. Kertovatko ne menneistä elämistäni vai tulevista. 

Levottomilla kaduilla levottomat kuolevaiset jatkavat levotonta kulkuaan kohti määränpäätään. Kohti seuraavaa kärsimyksen päivää, muistamatta onnellisia hetkiä, joita heillä ei koskaan ole ollut. He unohtivat elää elämäänsä, he unohtivat toisensa, kaipuunsa ja haaveensa. He tuntevat vain kärsimyksen, eivät osaa lähteä toiseen suuntaan. Äänettöminä kuiskauksina lausutut toiveet nousevat kuin ilmapallot taivaalle. Nousevat korkealle näkymättömiin. Turhat toiveet poksahtelevat rikki, putoilevat riekaleina rikkirevittyyn maahan. Ja kuolevaiset jatkavat levotonta matkaansa.

Musta yö tyhjentää kaupungin kadut. Kuljen öisiä katuja muistellen päivän kuumuutta, joka ei tuonut lohtua. Olen eksynyt kaikkeen ja kaikkialla. Silti tiedän minne olen menossa tai mistä olen tulossa. Levottomuus sisälläni hellittää, katoaa yön pimeyteen. Taloni ikkunoissa loistaa valo, kynttilät tuovat lämpöä tähän mustaan. Syksyn koleus jää ulos, tarttuu kiinni puiden oksiin. Olen unohtanut eilisen ja huomisen, olen tässä hetkessä kiinni. Tässä yössä sulaudun omiin unelmiini ja uniini. Yö loistaa pimeyttään taivaan tähtien lailla. Musta yö muuttuu lohduttavaksi peitoksi taloni ylle, ja minulla on rauha sisälläni.



torstai 21. elokuuta 2014

Surunauha: Pyhä mies

Mustaan hiekkaan jääneet jalanjäljet eivät johda minnekään. Meri huuhtoo ne vieden jälkien tarinat kauas ulapalle. Pyhä mies näkee kuolemansa näissä tarinoissa. Katson Pyhää miestä hänen lukiessaan aalloista tarinoita, joita kukaan ei enää tunne. Tunnen hänen ahdistuksensa tarinoiden noustessa pintaan. Ne kertovat kuolevaisten peloista, ahdistuksesta, sodista, kauhuista. Ne kertovat orvoista lapsista, yksinäisistä miehistä ja naisista. Pyhä mies ei pysty edes itkemään, hänen kyyneleensä ovat aikojen saatossa kuivuneet. Kävelen mustalla hiekalla kohti miestä, jäljessäni meri vie jälkeni merelle. Meri vie minun tarinani Pyhän miehen luettavaksi. Minun suruni on hänen surunsa, hänen tuskansa on minun tuskani. Käännyn pois tältä synkältä rannalta. Pyhä mies jää lukemaan tarinoita, joita kukaan ei halua kuulla. Unohdan oman kuolemani, jonka jätin meren aalloille satoja vuosia sitten.

Puhun ääneen, enkä kuitenkaan sano mitään. Kuuntelen sanoja joita kukaan ei lausu. Pyhän miehen tarinat ovat minussa eivätkä silti kosketa minua. Menenkö eteenpäin vai olenko paikallani. Kulkeeko aika lävitseni vai siirrynkö itse ajasta toiseen. Aikaan, joka ei ole yö eikä päivä. Aikaan, joka on ajaton. Kuljen kohti paikkaa joka on ja silti ei ole. Paikkaan, jossa asiat tapahtuvat ajattomuudesta toiseen. Siellä ei ole kuolemaa eikä elämää. Silti olen olemassa.


Olen näkyvän ja näkymättömyyden rajalla. Voin tuntea entiset elämäni ja tulevat. Koen jokaisen kuolemani ja syntymäni. Syksyn saapuessa voin palata tähän olevaisuuteen, kuolevaisten joukkoon. Tuntea jälleen nuo raskaana riippuvat esiriput, jotka lipuvat yläpuolellani ajattomuudesta toiseen, paikkaan joka ei ole päivä eikä yö. Nuo tummat raskaat esiriput pudottavat Pyhän miehen kyyneleitä, koska hän ei itse voi niin tehdä.


Surunauha: Syksy

Aamu nousi harmaana kuin raskas esirippu, jonka suojassa kuolevaiset odottavat vuoroaan. Tiheä maidonvalkoinen sumu peittää taloni. Puut ikkunani takana vaikertavat lohduttomasti. Syksy on tässä ja nyt. Painavat pisarat putoilevat lehtien kärjistä maahan. Olen jättänyt taakseni toisen elämän, toisen kuoleman.

Tumma ukkosenkaltainen jylinä harmaan esiripun takana. Kuljen talossani huoneesta toiseen, jokaisessa niistä samankaltainen kostea kylmyys, sama kylmyys jota kannan sisälläni. Merenrannassa vaahtopäät raiskaavat tulista hiekkaa. Minä haluan unohtaa eilisen ja huomisen.




sunnuntai 17. elokuuta 2014

Surunauha: Rakastinko

Minä rakastin, enkä tiedä mitä rakastin. Rakastinko sinun silmiesi salaperäistyyttä, hiljaisuuttasi. Vai tummia kiharoitasi, jotka vallattomasti kävivät omilla matkoillaan. Rakastinko käsiesi kosketusta. Vai oman ihoni kuumuutta ja himoa joka vei pimeyteen, vapauttavaan tyhjyyteen. Tilaan, jossa ei ole aikaa eikä paikkaa. Tuohon surullisen onnelliseen tilaan olisin halunnut jäädä rakastaen mimetöntä tunnetta.

Tuohon tummuvaan pimeyteen kannoin salaista rakkauttani kuolemaan. Kuljin läpi kylmien erämaiden, kuumien savannien. Nousin vuorille, joissa puhaltaa ikituuli. Jalkapohjani kohtasivat mustan tulisen hiekan, tulivuoren salaisista onkaloista ulossyljetyn. Kannoin salaista rakkauttani läpi polttavan hiekan kuohuvan meren rantaan saakka. Laskin kuoleman vaahtopäiden vietäväksi kauas toiselle rannalle. Istuin rosoiselle kivelle auringon viime säteiden painuessa meren taakse kuolemani kanssa.


Palaan hiljaiseen taloon hämäriä polkuja pitkin. Talo huokailee samaa ikävää jota kannan sisälläni. Tuska kulkee mukana jokaiseen pimeään koleaan huoneeseen. Ikkunan takana syksy itkee pisaroitaan puiden oksille. Kynttilän surullisen värjyvä valo halkaisee huoneen pimeyden. Unohtuneita kuiskauksia syystuulessa, sitten ei mitään. Vain hiljaisuus ja muistan tuskan silmissäsi.



tiistai 4. maaliskuuta 2014

Sydämen maisema




Sydämen maisema


Maista valoa rakkauden
lämpö värien maiseman
ole itsellesi armollinen

Vapauta sydämen solmut
heitä pois kaikki kolhut
lempeäksi näin muutut

Älä anna itsesi särkyä
surut pois häivytä
kanna itsesi ylpeänä

Löydä sydämestäsi iloa
rypyt elämän silota
kyyneleiden silmiisi kihota

Tee sydämen maisemasta
paikka onnesta, rauhasta
pidä kiinni unelmasta



sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Saada itsensä irti

Saada itsestään irti menneisyyden kauhtuneet harmaat seitit, sumuverho silmiäsi peittävä. Repiä itsensä irti oksista takertuneista, kosketuksista inhotuksen. Kylmistä kourista, katseista jäisistä ihmisten, jotka sinua seuraavat. Vuosien menetykset, kokemukset raastavat tielläsi elämän. Saada itsensä irti hetkistä pelottavista, kun et tiennyt mistä heräät. Et tiennyt mihin suuntaan lähdet, pääsetkö pois paikasta, jossa sinun ei pitänyt olla. Nuo vuodet tahdot mielestäsi pois ravistaa, sielun syvyyksistä pois heittää. Ne pysyvät sinussa kuin takiainen, suuri murheen salaisuus.

Tänään niitä katselet kaukaa, itket mennyttä aikaa, jonka olisit voinut paremmin käyttää. Ruskeassa mudassa sisimpääsi tarttui likainen tahra, jota et pesemällä saa lähtemään. Tahra, jota et tahdo kenenkään näkevän. Se pysyy sinussa ainiaan, kukaan ei tiedä sinun sielusi haavoja, arpia, mustelmia.

Saada itsestään irti nuo vuodet, suloisen katkerat, sinua vainonneet. Itke pois nuo ajatukset, menneiden aikojen kidutukset. Pyyhi pois kyyneleesi valkoiseen liinaan, jätä siihen suolaiset kyyneleesi. Pese puhtaaksi liina ja sulje se muistojen lokeroon, kauas tästä hetkestä. Anna haavojesi parantua, arpien haalistua, mustelmien vaalentua. Anna itsellesi lupa tähän hetkeen, valkoiseen, puhtaaseen uuteen päivään. Löydä uusi tie, puske läpi harmaan, jätä harmaat seitit oksiin riutuvan puun. Löydä aurinkoniitty, löydä itsesi lämmöstä rannan hiekan. Ota vastaan puhdas vesi puron, pese sielusi tahra, sinulla on lupa nähdä itsesi puhtaana. Sinä et ole syyllinen sinuun takertuneisiin kylmiin kouriin. Sinä et ansainnut katseita jäisiä. Sinä olit pieni ja hento kuin perhonen, viattomuus, joka  raiskattiin. Tänään voit muistaa nuo hetket, mutta älä jää noihin muistoihin kaukaisiin.

Sinä olet ansainnut nämä hyvät hetket ja ilon hersyvän. Olet ansainnut kaiken hyvän, mitä tulet saamaan. Saat itsesi irti, lennät uusiin seikkailuihin, uusiin kokemuksiin, hyvillä mielin. Tiedät miten jatkat satuttamatta itseäsi. Saat itsesi irti asioista, jotka sinua piinaavat, osaat sulkea muistojen lokeron ja jättää lokeron riutuvan puun oksalle. Osaat etsiä kasvavan, voimakkaan tulevaisuuden.

Saada itsensä irti – kaikesta pahasta.



keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Värikästä harmaata

Istun työpöytäni ääreen, katselen ulos, helmikuu. Nyt pitäisi olla lunta maassa, lumen helmikuinen kimallus, vaan mitä näen. Näen pihan, kuivuneen nurmikon jäänteet, koiran kantamia puunpalasia ja muuta roskaa. Näen harmaan taivaan vailla muita värejä. Koivupuut riisuuntuneena talven pakkasiin, seisovat yksinäisenä tuulessa huojuen. Samaa yksinäisyyttä tunnen itsekin. Aika on pysähtynyt ja silti kello tikittää seinällä. Sekunti kerrallaan kulkee aika eteenpäin.

Minä olen pysähtynyt tähän hetkeen, hetkeen joka silti vääjäämättä kulkee eteenpäin. Kuulen koiran haukkuvan ulkona, sillä on oma koiranvirkansa hoidettavanaan. Mikä virka minulla on?
Mitä ja ketä varten olen tässä? Tuntuu, että olen työni tehnyt, lapseni kasvattanut maailmaa vastaanottamaan. Silti he, aikuiset ihmiset tarvitsevat minua edelleen. Minä tarvitsen heitä. En edelleenkään löydä harmaudesta värejä. Vai löydänkö. Voinko hyvin, onko minussa värejä, onko ympärilläni värejä.

Jään miettimään mennyttä elämääni. Värikästä elämääni, moni asia muuttui harmaaksi, jopa mustaksi. Silti siellä varmasti oli hyviä, kauniita hetkiä. Miksi muistan vain tummat sävyt. Huuruisen nuoruuden, nopeatempoisen aikuisuuden. Mitä niistä jäi jäljelle, tarvitsenko niitä muistoja enää. Palaan tähän hetkeen, jolloin taivas on edelleen harmaa ja yksinäiset koivut odottavat aurinkoa ja lämpöä saadakseen vihreän värin ylleen. Samalla tavalla minä odotan.

Harmaassakin on sävyjä, vaaleaa, tummaa, sinertävää. Elämä ei ole aina täynnä värejä, hiljaisuus ja odottaminen on harmaan eri sävyissä. Harmaa suojelee minua, silloin kun ei jaksa, kuin pehmeä villa. Tyydyn tähän väriin tällä hetkellä, jonain päivänä harmaasen ilmestyy värejä. Keltainen leskenlehti, maa puskee uutta nurmikkoa vihreänä, linnut palaavat värikkäine sulkineen ja lauluineen. Jään aloilleni, minulla ei ole kiire minnekään, tässä harmaassa ei ole mitään pelättävää, tässä on hyvä odottaa uutta.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Miksi kirjoittaja on Susiemo?

Olen poiminut nämä seuraavat tekstit toisesta blogista, jossa vastaan myös kysymykseen, Miksi olen Susiemo?

Olenko muuttumassa liian sudenomaiseksi, vain laumani kanssa viihdyn ja karkoitan tahtomattani ympäriltäni muita ihmisiä. Välillä olen niin yksin kaiken tämän pahanolon tunteen kanssa, etten jaksa enää mitään. Minä, joka olen ollut lähes aina auttamassa  muita ja positiivisuuden perikuva. Haluan sen tunteen takaisin. Haluan yleensäkin tunteeni takaisin, en tätä sekavaa puuroa, joka on sisälläni. Velloo ja painaa sieluani, enkä jaksaisi kantaa sitä yksin.


Löysin suden itsestäni,ehkä jo
vuosia sitten. Nyt se on tullut
tietoisemmin elämääni. Haluan
löytää sen voiman ja viisauden
itsestäni mitä susi edustaa.

"Hämärän laskeutuessa, juuri kun olin saanut askareeni toimitettua, ne tulivat. En nähnyt pimeässä, mutta ne olivat lähellä. Susien kuoroulvonta halkaisi jääkylmän ilman: minä jähmetyin ihastuksesta. Kuuntelin ja yritin kuvitella niitä metsässä.
Sulje silmäsi. Näetkö ne? Pää takakenossa,silmät kiinni, kuonot kohti taivasta, suu vähän auki, mustat huulet erillään. Niiden hengityshuurut näkyvät kylmässä ilmassa. Kuinka monta niitä on? Kuulostaa siltä kuin metsä olisi täynnä susia. Laumassa on varmaan kymmenen tai viisitoista yksilöä.
Susilla on kyky ulvoa eri äänenkorkeudella. Joka sudella on mahdollisuus muuttaa ääntään ja erottua lauman muista ulvojista. Tämä antaa ihmisille, ja luultavasti myös toisille susilaumoille sen vaikutelman, että paljon susia on liikkeellä. Erityisesti ne hämäävät ihmisiä. Melkein kuultuaan suden ulvontaa ihmiset ovat sitä mieltä, että suuri lauma on liikkeellä. Minä ihmettelen suden kyvykkyyttä, kunnioitan luontokappaleittein oveluutta. Luonnossa on aina etu, jos voi esiintyä suurempana ja monilukuisempana kuin onkaan, se pitää kilpailijat ja saalistajat loitolla. Että sen voi tehdä petollisilla äänillä, on minusta hämmästyttävää.
Kuoro jatkoi muutaman hetken. Tuijotin pimeään metsään äänen suuntaan, sudet lopettivat äkisti ja mieleni jäi kunnioituksen valtaan". ( Jim Brandenburg: Veljemme susi)

Susi. Uskollisuus,suojelu, menestys. Amerikan intiaanit ovat jo kauan pitäneet susia oppaina tiensä etsijöille. Sudet ovat äärimmäisen uskollisia kumppaneilleen, ja niiden perheyhteys on luja, vaikka yksilöllisyys säilytetäänkin. Tähdissä sutta edustaa Koiran tähtikuvio, Sirius, jota monet alkuperäisheimot pitävät kuolleiden asuinsijoina. Susi on kaikista villieläimistä ehkä väärinymmärretyin. Niitä pidetään kylmäverisinä tappajina huolimatta niiden ystävällisistä, sosiaalisista ja älykkäistä piirteistä. Susi on todella vapaa ja itsenäinen, vaikka niiden laumat ovatkin erittäin hyvin organisoituja. Susi välttää riitaa viimeiseen asti, eikä riitaa tarvitakaan, kun asennon muutos, murina tai pelkkä katsekin vie viestin perille. Perinteisesti ihminen, joka kantaa suden voimia, on vahvasti tietoinen itsestään, ja pystyy hyvin ilmaisemaan itseään kehon kielellä. Susi-ihmiset löytävät helposti uudenlaisia ratkaisuja ongelmiin, unohtamatta kuitenkaan pysyvyyyttä ja henkistä tukea, jotka normaalisti kuuluisivat perhe-elämään. Suden voimiin kuuluvat kyky kohdata loppunsa arvokkaasti ja rohkeasti, kuolema ja jälleensyntymä, opettaminen henkisellä tasolla, opastaminen unien ja meditaation avulla, tervävä äly ja vaisto, sosiaaliset valmiudet, perhearvot, vihollisen voittaminen älyllä, kyky ohittaa näkymätön, uskollisuus, kyky suojella itseä ja perhettä, kyky hyödyntää muutos.

 Sykähdyksiä
Minä etsin minuuttani,
sitä, mikä tahtoo nousta esiin,
muuttumatonta syvintä ydintäni.
Minä etsin ihmistä, joka odottavana
lepää sisimmässäni
ja tahtoo tulla kutsutuksi eloon.
Minä etsin sitä osaa itseäni, joka
ei ole muotoutunut joukon painostuksesta
sen enempää kuin tarpeesta sopeutua, vaan siitä tietoisuudesta
että olen ainutlaatuinen.
Minä etsin sitä paikkaa maailmassa,
jonka vain minä voin täyttää.
En tahdo, että minuun kaadetaan sellaista
mitä en tahdo olla
toisten ajatusten äänitorvena.
Minä etsin itseyteni lähdettä
voidakseni päästää sen pulppuamaan.  
<oma teksti>



Tämän alla olevan on kirjoittanut Alfred de Vigny: Suden kuolema. Suomentanut V.A. Koskenniemi. Teksti löytynyt kirjasta Arkipäivän postilla, toimittanut Hannu Tarmio ja 50 muuta maallikkoa WSOY, sivulla 535.
- - -
Loi susi sitten meihin katsehen,
sen turkki vuosi verta kauttaaltaan,
kuin veitsenterät kamarahan maan
sen seivästivät, pyssyt toistivat
yösi ympärillä sen kuin salamat.
Se katsoi taas ja maahan painuen
se puhtaaksi nuoli kuonon verisen,
ja silmät kuin jo kylliksi nähnyt ois,
se sulki, äänetönnä kuollen pois.
- - -

Salaisuuksia HENKISYYS

Hän elää nyt tässä hetkessä, hän kulkee sanojensa läpi, maistelee niitä. Sanat ovat saaneet merkityksen. Hänen elämässään on merkitys. Hän on hakenut kaukaa sanojaan, muistellut niiden aiheuttamia tunteita, kirjoittanut ne ulos päästään. Hänen täytyy jatkaa uutta elämää, ilman noiden sanojen painavaa taakkaa harteillaan. Hän on löytänyt elämäänsä

HENKISYYTTÄ

Lukenut kirjoja, jakanut salaisuutensa, ottanut vastaan uutta, jättänyt vanhan taakseen. Hänen on jaksettava eteenpäin, menneisyyden taakan unohtaen. Ne elämät, jotka hänelle tuskaa ovat aiheuttaneet, joilla hän on tuskaa aiheuttanut muille, ovat mennyttä. Hänen on opittava rakastamaan itseään, oltava armollinen itselleen ja läheisilleen. Hänen on annettava anteeksi itselleen ja ihmisille, jotka häntä ovat loukanneet. Muuten hänen elämänsä jumittuu tähän hetkeen, eikä niin saa käydä.

Hän on kirjoittanut Salaisuuksien tarinaa, nuo tarinat ovat nyt paperilla. Jokaiselle kynänpiirrolla hän on tuskaansa ja ahdistustaan purkanut. Hänen on aika löytää uusia tarinoita, hyviä tarinoita,kauniita tarinoita. Surullisia tarinoita, koska surua elämään tulee, vaikka elämässä kaikki muuten menisi hyvin. Salaisuuksien kirjan hän sulkee huokaisten. Viimeiselle sivulla hän kirjoittaa kaksi runoa.


   Mielen levottomuutta

    Mielen tummaa
    levottomuutta
    kuplivat soluni,
    kiskovat nauhoin
    yön peileille
    mustat laaksot,
    särmikkäät vuoret

    ja harmaat kierteet.



    Maata vasten

    Minä hajoan,
    kun hopeiset tikarit
    yön sormissa viiltävät
    outoa hohdetta olevat
    kilahtavat tielleni,
    valaisevat askeleeni
    verevässä mudassa
    maata vasten.


Hän ei ymmärrä sanojen tarkoitusta, ne tulivat kynästä ulos ilman hänen tahtoaan. Näissä sanoissaa piilee mennyt, oleva ja tuleva. Hänen levottomuutensa, hänen hajoamisensa, hänen tahtonsa ja tulevaisuutensa. Nuo mustat laaksot, taaksejääneet. Nuo tuskan tikarit, poispudonneet. Hänen jalkansa ovat löytäneet mehevän mullan, kasvualustan. Siihen hän voi laskea siemenensä, josta nousee pienen pieni oras, kasvaen kohti valoa, aurinkoa. On aika avata uusi, puhdas kirja, ottaa uusi kynä, jolla ei ole menneisyyttä. Kynä, joka kirjoittaa uusia puhtaita tarinoita

Suljen Salaisuuksien kirjan tarinat syvälle sydämeeni. Hellin niitä kuin pientä lasta, annan niiden vähitellen haihtua tuulen mukana, nousta pilviin, jossa Henki ottaa vastaan tarinat. 





         "Oma hetki"

"Pohdi ihmisiä, joiden luokse osa hengestäsi on jäänyt. Kutsu henkesi takaisin kehoosi.
Pohdi tilanteita, joihin osa hengestäsi on jäänyt. Kutsu henkesi takaisin kehoosi.
Pohdi paikkoja, joihin osa hengestäsi on jäänyt. Kutsu henkesi kotiin kehoosi.
Pohdi tulevia, toiveita, joiden mukaan olet osan hengestäsi lähettänyt. Kutsu henkesi takaisin kehoosi.
Kutsu henkeäsi kehokotiin ja katso mistä se palaa.
Pidä hengestäsi hyvää huolta. Huolehdi kehosta, joka on hengen koti. Kuljeta henkesi vain paikkoihin, joissa sinun on hyvä olla. Kiitä ja ylistä olemassaoloasi."

Niina-Matilda Kuusisto, Voima kalenterikirja 2013





sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Salaisuuksia ILMA

Muutoksia elämäänsä hän kaipaa. Tasaisen tappavaa tahtia on vuosi vaihtunut ja tuntuu siten jatkuvankin. Hän katsoo ulos, harmaata taivaanrantaan saakka. Harmaata on hänen mielensä, kaikki tapahtuu niin hitaasti, hänen ajatuksensa puuroutuu hitaan harmauden kanssa. Hän kaipaa ympärilleen tilaa, tyhjyyttä. Hän tyhjentää ajatuksensa ja jäljelle jää vain

ILMA

Kuulas puhdas ilma, voit kuulla perhosen siivet lyönnit. Ilma on täynnä ääniä, lempeitä ja hyväksyviä. Olet yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Tunnet itsesi kevyeksi kuin keijukainen, nouset ilmaan perhosen lailla, siipesi lyövät samaan tahtiin sydämesi kanssa. Kevyesti leijut vailla murheita ja tuskaa, ilman jokapäiväistä ahdistusta. Pääset yhteen sisimpien ajatustesi kanssa. Olet perhonen, keijukainen, olet tuuli, joka lempeästi nostaa sinut lämpimään ilmavirtaan. Mieleesi nousee ajatuksia tuulesta, kirjoitat ne pilviin:

Elämäni on tuuli
joka puhaltaa suuntaan, jonne en ole menossa

elämäni on tuuli
ikkunoissa oksien rasahtelu myrskyssä

elämäni on tuuli
hento ja kevyt henkäisy, perhosen siiven kosketus

elämäni on tuuli
välillä niin tyyni, ettei keijun siivet jaksa kantaa

Pilvet kantavat ajatuksesi maailman ääriin. Voit puhtaasti laskeutua takaisin maanpinnalle, kukkaselle kedolla, kietoa pienen vartalosi kukan terälehtiin ja vain olla. Olla oman elämäsi tuuli. Puhaltaa suuntaan, jonne olet menossa. Ohittaa ikkunat ja ovet ja etsiä sitä oikeaa ovea, joka kutsuu sinut sisään. Olla perhonen tai keijukainen, kevyt ja kaunis, olla oman elämäsi haltija. Et anna muiden sinua määrätä, sinulla on oma tiesi kuljettavana. 


Hän huomaa harmauden haihtuneen näitä ajatellessa, aurinko pilkottaa pilvien lomassa, hän huomaa ajatustensa kirkastuneen. Elämän harmaus on vain väliaikaista.