keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Värikästä harmaata

Istun työpöytäni ääreen, katselen ulos, helmikuu. Nyt pitäisi olla lunta maassa, lumen helmikuinen kimallus, vaan mitä näen. Näen pihan, kuivuneen nurmikon jäänteet, koiran kantamia puunpalasia ja muuta roskaa. Näen harmaan taivaan vailla muita värejä. Koivupuut riisuuntuneena talven pakkasiin, seisovat yksinäisenä tuulessa huojuen. Samaa yksinäisyyttä tunnen itsekin. Aika on pysähtynyt ja silti kello tikittää seinällä. Sekunti kerrallaan kulkee aika eteenpäin.

Minä olen pysähtynyt tähän hetkeen, hetkeen joka silti vääjäämättä kulkee eteenpäin. Kuulen koiran haukkuvan ulkona, sillä on oma koiranvirkansa hoidettavanaan. Mikä virka minulla on?
Mitä ja ketä varten olen tässä? Tuntuu, että olen työni tehnyt, lapseni kasvattanut maailmaa vastaanottamaan. Silti he, aikuiset ihmiset tarvitsevat minua edelleen. Minä tarvitsen heitä. En edelleenkään löydä harmaudesta värejä. Vai löydänkö. Voinko hyvin, onko minussa värejä, onko ympärilläni värejä.

Jään miettimään mennyttä elämääni. Värikästä elämääni, moni asia muuttui harmaaksi, jopa mustaksi. Silti siellä varmasti oli hyviä, kauniita hetkiä. Miksi muistan vain tummat sävyt. Huuruisen nuoruuden, nopeatempoisen aikuisuuden. Mitä niistä jäi jäljelle, tarvitsenko niitä muistoja enää. Palaan tähän hetkeen, jolloin taivas on edelleen harmaa ja yksinäiset koivut odottavat aurinkoa ja lämpöä saadakseen vihreän värin ylleen. Samalla tavalla minä odotan.

Harmaassakin on sävyjä, vaaleaa, tummaa, sinertävää. Elämä ei ole aina täynnä värejä, hiljaisuus ja odottaminen on harmaan eri sävyissä. Harmaa suojelee minua, silloin kun ei jaksa, kuin pehmeä villa. Tyydyn tähän väriin tällä hetkellä, jonain päivänä harmaasen ilmestyy värejä. Keltainen leskenlehti, maa puskee uutta nurmikkoa vihreänä, linnut palaavat värikkäine sulkineen ja lauluineen. Jään aloilleni, minulla ei ole kiire minnekään, tässä harmaassa ei ole mitään pelättävää, tässä on hyvä odottaa uutta.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Miksi kirjoittaja on Susiemo?

Olen poiminut nämä seuraavat tekstit toisesta blogista, jossa vastaan myös kysymykseen, Miksi olen Susiemo?

Olenko muuttumassa liian sudenomaiseksi, vain laumani kanssa viihdyn ja karkoitan tahtomattani ympäriltäni muita ihmisiä. Välillä olen niin yksin kaiken tämän pahanolon tunteen kanssa, etten jaksa enää mitään. Minä, joka olen ollut lähes aina auttamassa  muita ja positiivisuuden perikuva. Haluan sen tunteen takaisin. Haluan yleensäkin tunteeni takaisin, en tätä sekavaa puuroa, joka on sisälläni. Velloo ja painaa sieluani, enkä jaksaisi kantaa sitä yksin.


Löysin suden itsestäni,ehkä jo
vuosia sitten. Nyt se on tullut
tietoisemmin elämääni. Haluan
löytää sen voiman ja viisauden
itsestäni mitä susi edustaa.

"Hämärän laskeutuessa, juuri kun olin saanut askareeni toimitettua, ne tulivat. En nähnyt pimeässä, mutta ne olivat lähellä. Susien kuoroulvonta halkaisi jääkylmän ilman: minä jähmetyin ihastuksesta. Kuuntelin ja yritin kuvitella niitä metsässä.
Sulje silmäsi. Näetkö ne? Pää takakenossa,silmät kiinni, kuonot kohti taivasta, suu vähän auki, mustat huulet erillään. Niiden hengityshuurut näkyvät kylmässä ilmassa. Kuinka monta niitä on? Kuulostaa siltä kuin metsä olisi täynnä susia. Laumassa on varmaan kymmenen tai viisitoista yksilöä.
Susilla on kyky ulvoa eri äänenkorkeudella. Joka sudella on mahdollisuus muuttaa ääntään ja erottua lauman muista ulvojista. Tämä antaa ihmisille, ja luultavasti myös toisille susilaumoille sen vaikutelman, että paljon susia on liikkeellä. Erityisesti ne hämäävät ihmisiä. Melkein kuultuaan suden ulvontaa ihmiset ovat sitä mieltä, että suuri lauma on liikkeellä. Minä ihmettelen suden kyvykkyyttä, kunnioitan luontokappaleittein oveluutta. Luonnossa on aina etu, jos voi esiintyä suurempana ja monilukuisempana kuin onkaan, se pitää kilpailijat ja saalistajat loitolla. Että sen voi tehdä petollisilla äänillä, on minusta hämmästyttävää.
Kuoro jatkoi muutaman hetken. Tuijotin pimeään metsään äänen suuntaan, sudet lopettivat äkisti ja mieleni jäi kunnioituksen valtaan". ( Jim Brandenburg: Veljemme susi)

Susi. Uskollisuus,suojelu, menestys. Amerikan intiaanit ovat jo kauan pitäneet susia oppaina tiensä etsijöille. Sudet ovat äärimmäisen uskollisia kumppaneilleen, ja niiden perheyhteys on luja, vaikka yksilöllisyys säilytetäänkin. Tähdissä sutta edustaa Koiran tähtikuvio, Sirius, jota monet alkuperäisheimot pitävät kuolleiden asuinsijoina. Susi on kaikista villieläimistä ehkä väärinymmärretyin. Niitä pidetään kylmäverisinä tappajina huolimatta niiden ystävällisistä, sosiaalisista ja älykkäistä piirteistä. Susi on todella vapaa ja itsenäinen, vaikka niiden laumat ovatkin erittäin hyvin organisoituja. Susi välttää riitaa viimeiseen asti, eikä riitaa tarvitakaan, kun asennon muutos, murina tai pelkkä katsekin vie viestin perille. Perinteisesti ihminen, joka kantaa suden voimia, on vahvasti tietoinen itsestään, ja pystyy hyvin ilmaisemaan itseään kehon kielellä. Susi-ihmiset löytävät helposti uudenlaisia ratkaisuja ongelmiin, unohtamatta kuitenkaan pysyvyyyttä ja henkistä tukea, jotka normaalisti kuuluisivat perhe-elämään. Suden voimiin kuuluvat kyky kohdata loppunsa arvokkaasti ja rohkeasti, kuolema ja jälleensyntymä, opettaminen henkisellä tasolla, opastaminen unien ja meditaation avulla, tervävä äly ja vaisto, sosiaaliset valmiudet, perhearvot, vihollisen voittaminen älyllä, kyky ohittaa näkymätön, uskollisuus, kyky suojella itseä ja perhettä, kyky hyödyntää muutos.

 Sykähdyksiä
Minä etsin minuuttani,
sitä, mikä tahtoo nousta esiin,
muuttumatonta syvintä ydintäni.
Minä etsin ihmistä, joka odottavana
lepää sisimmässäni
ja tahtoo tulla kutsutuksi eloon.
Minä etsin sitä osaa itseäni, joka
ei ole muotoutunut joukon painostuksesta
sen enempää kuin tarpeesta sopeutua, vaan siitä tietoisuudesta
että olen ainutlaatuinen.
Minä etsin sitä paikkaa maailmassa,
jonka vain minä voin täyttää.
En tahdo, että minuun kaadetaan sellaista
mitä en tahdo olla
toisten ajatusten äänitorvena.
Minä etsin itseyteni lähdettä
voidakseni päästää sen pulppuamaan.  
<oma teksti>



Tämän alla olevan on kirjoittanut Alfred de Vigny: Suden kuolema. Suomentanut V.A. Koskenniemi. Teksti löytynyt kirjasta Arkipäivän postilla, toimittanut Hannu Tarmio ja 50 muuta maallikkoa WSOY, sivulla 535.
- - -
Loi susi sitten meihin katsehen,
sen turkki vuosi verta kauttaaltaan,
kuin veitsenterät kamarahan maan
sen seivästivät, pyssyt toistivat
yösi ympärillä sen kuin salamat.
Se katsoi taas ja maahan painuen
se puhtaaksi nuoli kuonon verisen,
ja silmät kuin jo kylliksi nähnyt ois,
se sulki, äänetönnä kuollen pois.
- - -

Salaisuuksia HENKISYYS

Hän elää nyt tässä hetkessä, hän kulkee sanojensa läpi, maistelee niitä. Sanat ovat saaneet merkityksen. Hänen elämässään on merkitys. Hän on hakenut kaukaa sanojaan, muistellut niiden aiheuttamia tunteita, kirjoittanut ne ulos päästään. Hänen täytyy jatkaa uutta elämää, ilman noiden sanojen painavaa taakkaa harteillaan. Hän on löytänyt elämäänsä

HENKISYYTTÄ

Lukenut kirjoja, jakanut salaisuutensa, ottanut vastaan uutta, jättänyt vanhan taakseen. Hänen on jaksettava eteenpäin, menneisyyden taakan unohtaen. Ne elämät, jotka hänelle tuskaa ovat aiheuttaneet, joilla hän on tuskaa aiheuttanut muille, ovat mennyttä. Hänen on opittava rakastamaan itseään, oltava armollinen itselleen ja läheisilleen. Hänen on annettava anteeksi itselleen ja ihmisille, jotka häntä ovat loukanneet. Muuten hänen elämänsä jumittuu tähän hetkeen, eikä niin saa käydä.

Hän on kirjoittanut Salaisuuksien tarinaa, nuo tarinat ovat nyt paperilla. Jokaiselle kynänpiirrolla hän on tuskaansa ja ahdistustaan purkanut. Hänen on aika löytää uusia tarinoita, hyviä tarinoita,kauniita tarinoita. Surullisia tarinoita, koska surua elämään tulee, vaikka elämässä kaikki muuten menisi hyvin. Salaisuuksien kirjan hän sulkee huokaisten. Viimeiselle sivulla hän kirjoittaa kaksi runoa.


   Mielen levottomuutta

    Mielen tummaa
    levottomuutta
    kuplivat soluni,
    kiskovat nauhoin
    yön peileille
    mustat laaksot,
    särmikkäät vuoret

    ja harmaat kierteet.



    Maata vasten

    Minä hajoan,
    kun hopeiset tikarit
    yön sormissa viiltävät
    outoa hohdetta olevat
    kilahtavat tielleni,
    valaisevat askeleeni
    verevässä mudassa
    maata vasten.


Hän ei ymmärrä sanojen tarkoitusta, ne tulivat kynästä ulos ilman hänen tahtoaan. Näissä sanoissaa piilee mennyt, oleva ja tuleva. Hänen levottomuutensa, hänen hajoamisensa, hänen tahtonsa ja tulevaisuutensa. Nuo mustat laaksot, taaksejääneet. Nuo tuskan tikarit, poispudonneet. Hänen jalkansa ovat löytäneet mehevän mullan, kasvualustan. Siihen hän voi laskea siemenensä, josta nousee pienen pieni oras, kasvaen kohti valoa, aurinkoa. On aika avata uusi, puhdas kirja, ottaa uusi kynä, jolla ei ole menneisyyttä. Kynä, joka kirjoittaa uusia puhtaita tarinoita

Suljen Salaisuuksien kirjan tarinat syvälle sydämeeni. Hellin niitä kuin pientä lasta, annan niiden vähitellen haihtua tuulen mukana, nousta pilviin, jossa Henki ottaa vastaan tarinat. 





         "Oma hetki"

"Pohdi ihmisiä, joiden luokse osa hengestäsi on jäänyt. Kutsu henkesi takaisin kehoosi.
Pohdi tilanteita, joihin osa hengestäsi on jäänyt. Kutsu henkesi takaisin kehoosi.
Pohdi paikkoja, joihin osa hengestäsi on jäänyt. Kutsu henkesi kotiin kehoosi.
Pohdi tulevia, toiveita, joiden mukaan olet osan hengestäsi lähettänyt. Kutsu henkesi takaisin kehoosi.
Kutsu henkeäsi kehokotiin ja katso mistä se palaa.
Pidä hengestäsi hyvää huolta. Huolehdi kehosta, joka on hengen koti. Kuljeta henkesi vain paikkoihin, joissa sinun on hyvä olla. Kiitä ja ylistä olemassaoloasi."

Niina-Matilda Kuusisto, Voima kalenterikirja 2013





sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Salaisuuksia ILMA

Muutoksia elämäänsä hän kaipaa. Tasaisen tappavaa tahtia on vuosi vaihtunut ja tuntuu siten jatkuvankin. Hän katsoo ulos, harmaata taivaanrantaan saakka. Harmaata on hänen mielensä, kaikki tapahtuu niin hitaasti, hänen ajatuksensa puuroutuu hitaan harmauden kanssa. Hän kaipaa ympärilleen tilaa, tyhjyyttä. Hän tyhjentää ajatuksensa ja jäljelle jää vain

ILMA

Kuulas puhdas ilma, voit kuulla perhosen siivet lyönnit. Ilma on täynnä ääniä, lempeitä ja hyväksyviä. Olet yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Tunnet itsesi kevyeksi kuin keijukainen, nouset ilmaan perhosen lailla, siipesi lyövät samaan tahtiin sydämesi kanssa. Kevyesti leijut vailla murheita ja tuskaa, ilman jokapäiväistä ahdistusta. Pääset yhteen sisimpien ajatustesi kanssa. Olet perhonen, keijukainen, olet tuuli, joka lempeästi nostaa sinut lämpimään ilmavirtaan. Mieleesi nousee ajatuksia tuulesta, kirjoitat ne pilviin:

Elämäni on tuuli
joka puhaltaa suuntaan, jonne en ole menossa

elämäni on tuuli
ikkunoissa oksien rasahtelu myrskyssä

elämäni on tuuli
hento ja kevyt henkäisy, perhosen siiven kosketus

elämäni on tuuli
välillä niin tyyni, ettei keijun siivet jaksa kantaa

Pilvet kantavat ajatuksesi maailman ääriin. Voit puhtaasti laskeutua takaisin maanpinnalle, kukkaselle kedolla, kietoa pienen vartalosi kukan terälehtiin ja vain olla. Olla oman elämäsi tuuli. Puhaltaa suuntaan, jonne olet menossa. Ohittaa ikkunat ja ovet ja etsiä sitä oikeaa ovea, joka kutsuu sinut sisään. Olla perhonen tai keijukainen, kevyt ja kaunis, olla oman elämäsi haltija. Et anna muiden sinua määrätä, sinulla on oma tiesi kuljettavana. 


Hän huomaa harmauden haihtuneen näitä ajatellessa, aurinko pilkottaa pilvien lomassa, hän huomaa ajatustensa kirkastuneen. Elämän harmaus on vain väliaikaista.