sunnuntai 31. elokuuta 2014

Surunauha: Surunauha

Yön pimetessä vain tähdet seuranani punon nauhaa. Pujotan erämään kylmät hetket savannin paahteeseen. Pyhän miehen synkät tarinat punon vuorten ikituuliin. Ajattomuuden nauhan lisään kuolevaisten toiveisiin. Nauhani kertooo näkymättömästä ikävästä ja tuskasta, menneistä päivistä ja öistä. Rakkaudesta elämään ja kuolemaan. Punon kaiken tuon yhteen. Nauhani levottomat säikeet kuiskivat peloista, matkasta itseämme pakoon. Nauhani solmut kostuvat kyyneleistä, kaiken olemassaolevan murheesta ja surusta. Surunauha, siksi sitä kutsun. Olen kulkenut maan äärestä toiseen etsien nauhani palasia.

Punon nauhaa kynttilänvalossa yön pimeässä tähtitaivas peittonani. Punon kaiken olevaisen, eilisen ja huomisen kuiskattujen sanojen ympärille. Sanojen, jotka kertovat kuolevaisten hädästä ja toiveista parempaan elämään.


Nauha on kevyt kuin hämähäkin seitti, silti niin raskas kaikesta murheesta. Olen vanginnut nuo kaikki ikävät ja murheelliset tarinat tähän nauhaan. Kerin nauhan kerälle, piilotan sen taloni salaisimpaan sopukkaan. Aamun valjetessa sammutan kynttilät, astun ulos, lukitsen oven, piilotan avaimen pihakiven alle. Lausun loitsun ja taloni katoaa hämärän verhon alle. Katson taloa viimeisen kerran ja lähden matkaan. Lähden etsimään uusia tarinoita, sillä suru ja kuolema ei milloinkaan lakkaa olemasta. Pyhä mies odottaa meren rannalla kuullakseen aaltojen kertomia tarinoita. Me surunauhan punojat emme koskaan luovuta.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Surunauha: Mustat yöt

Mustien öiden jälkeen nouseva kirkkaus polttaa silmiäni. Pyhän miehen kyyneleistä syntyneet lammet kuivuvat jälleen harmaaksi tomuksi jalkojeni alla. Kuljen levottomilla kaduilla näkymättömänä kuolevaisten kasvoilla. Kasvoilla, joilla kärsimyksen syvät uurteet kertovat surullista totuuttaan. Tuntisin nuo tunteet omilla kasvoillani, jos minulla olisi kasvot. Tässä olevaisuuden ja olemattomuuden välitilassa en voi tietää mitä kasvoni kertovat. Kertovatko ne menneistä elämistäni vai tulevista. 

Levottomilla kaduilla levottomat kuolevaiset jatkavat levotonta kulkuaan kohti määränpäätään. Kohti seuraavaa kärsimyksen päivää, muistamatta onnellisia hetkiä, joita heillä ei koskaan ole ollut. He unohtivat elää elämäänsä, he unohtivat toisensa, kaipuunsa ja haaveensa. He tuntevat vain kärsimyksen, eivät osaa lähteä toiseen suuntaan. Äänettöminä kuiskauksina lausutut toiveet nousevat kuin ilmapallot taivaalle. Nousevat korkealle näkymättömiin. Turhat toiveet poksahtelevat rikki, putoilevat riekaleina rikkirevittyyn maahan. Ja kuolevaiset jatkavat levotonta matkaansa.

Musta yö tyhjentää kaupungin kadut. Kuljen öisiä katuja muistellen päivän kuumuutta, joka ei tuonut lohtua. Olen eksynyt kaikkeen ja kaikkialla. Silti tiedän minne olen menossa tai mistä olen tulossa. Levottomuus sisälläni hellittää, katoaa yön pimeyteen. Taloni ikkunoissa loistaa valo, kynttilät tuovat lämpöä tähän mustaan. Syksyn koleus jää ulos, tarttuu kiinni puiden oksiin. Olen unohtanut eilisen ja huomisen, olen tässä hetkessä kiinni. Tässä yössä sulaudun omiin unelmiini ja uniini. Yö loistaa pimeyttään taivaan tähtien lailla. Musta yö muuttuu lohduttavaksi peitoksi taloni ylle, ja minulla on rauha sisälläni.



torstai 21. elokuuta 2014

Surunauha: Pyhä mies

Mustaan hiekkaan jääneet jalanjäljet eivät johda minnekään. Meri huuhtoo ne vieden jälkien tarinat kauas ulapalle. Pyhä mies näkee kuolemansa näissä tarinoissa. Katson Pyhää miestä hänen lukiessaan aalloista tarinoita, joita kukaan ei enää tunne. Tunnen hänen ahdistuksensa tarinoiden noustessa pintaan. Ne kertovat kuolevaisten peloista, ahdistuksesta, sodista, kauhuista. Ne kertovat orvoista lapsista, yksinäisistä miehistä ja naisista. Pyhä mies ei pysty edes itkemään, hänen kyyneleensä ovat aikojen saatossa kuivuneet. Kävelen mustalla hiekalla kohti miestä, jäljessäni meri vie jälkeni merelle. Meri vie minun tarinani Pyhän miehen luettavaksi. Minun suruni on hänen surunsa, hänen tuskansa on minun tuskani. Käännyn pois tältä synkältä rannalta. Pyhä mies jää lukemaan tarinoita, joita kukaan ei halua kuulla. Unohdan oman kuolemani, jonka jätin meren aalloille satoja vuosia sitten.

Puhun ääneen, enkä kuitenkaan sano mitään. Kuuntelen sanoja joita kukaan ei lausu. Pyhän miehen tarinat ovat minussa eivätkä silti kosketa minua. Menenkö eteenpäin vai olenko paikallani. Kulkeeko aika lävitseni vai siirrynkö itse ajasta toiseen. Aikaan, joka ei ole yö eikä päivä. Aikaan, joka on ajaton. Kuljen kohti paikkaa joka on ja silti ei ole. Paikkaan, jossa asiat tapahtuvat ajattomuudesta toiseen. Siellä ei ole kuolemaa eikä elämää. Silti olen olemassa.


Olen näkyvän ja näkymättömyyden rajalla. Voin tuntea entiset elämäni ja tulevat. Koen jokaisen kuolemani ja syntymäni. Syksyn saapuessa voin palata tähän olevaisuuteen, kuolevaisten joukkoon. Tuntea jälleen nuo raskaana riippuvat esiriput, jotka lipuvat yläpuolellani ajattomuudesta toiseen, paikkaan joka ei ole päivä eikä yö. Nuo tummat raskaat esiriput pudottavat Pyhän miehen kyyneleitä, koska hän ei itse voi niin tehdä.


Surunauha: Syksy

Aamu nousi harmaana kuin raskas esirippu, jonka suojassa kuolevaiset odottavat vuoroaan. Tiheä maidonvalkoinen sumu peittää taloni. Puut ikkunani takana vaikertavat lohduttomasti. Syksy on tässä ja nyt. Painavat pisarat putoilevat lehtien kärjistä maahan. Olen jättänyt taakseni toisen elämän, toisen kuoleman.

Tumma ukkosenkaltainen jylinä harmaan esiripun takana. Kuljen talossani huoneesta toiseen, jokaisessa niistä samankaltainen kostea kylmyys, sama kylmyys jota kannan sisälläni. Merenrannassa vaahtopäät raiskaavat tulista hiekkaa. Minä haluan unohtaa eilisen ja huomisen.




sunnuntai 17. elokuuta 2014

Surunauha: Rakastinko

Minä rakastin, enkä tiedä mitä rakastin. Rakastinko sinun silmiesi salaperäistyyttä, hiljaisuuttasi. Vai tummia kiharoitasi, jotka vallattomasti kävivät omilla matkoillaan. Rakastinko käsiesi kosketusta. Vai oman ihoni kuumuutta ja himoa joka vei pimeyteen, vapauttavaan tyhjyyteen. Tilaan, jossa ei ole aikaa eikä paikkaa. Tuohon surullisen onnelliseen tilaan olisin halunnut jäädä rakastaen mimetöntä tunnetta.

Tuohon tummuvaan pimeyteen kannoin salaista rakkauttani kuolemaan. Kuljin läpi kylmien erämaiden, kuumien savannien. Nousin vuorille, joissa puhaltaa ikituuli. Jalkapohjani kohtasivat mustan tulisen hiekan, tulivuoren salaisista onkaloista ulossyljetyn. Kannoin salaista rakkauttani läpi polttavan hiekan kuohuvan meren rantaan saakka. Laskin kuoleman vaahtopäiden vietäväksi kauas toiselle rannalle. Istuin rosoiselle kivelle auringon viime säteiden painuessa meren taakse kuolemani kanssa.


Palaan hiljaiseen taloon hämäriä polkuja pitkin. Talo huokailee samaa ikävää jota kannan sisälläni. Tuska kulkee mukana jokaiseen pimeään koleaan huoneeseen. Ikkunan takana syksy itkee pisaroitaan puiden oksille. Kynttilän surullisen värjyvä valo halkaisee huoneen pimeyden. Unohtuneita kuiskauksia syystuulessa, sitten ei mitään. Vain hiljaisuus ja muistan tuskan silmissäsi.