keskiviikko 17. syyskuuta 2014

12 kertomusta. Kaksi: Puhtaan olemisen sietämättömyys

Minä lennän, tunnen ilmavirtojen kannattavan siipiäni, löytävän oikean suunnan. Nousen taivaan kannelle tanssimaan loputonta balettia muiden enkeleiden kanssa. Siipeni hohtavat kultaa ja hopeaa. Pukuni valkoiset helmat kimaltavat timantteina ja helminä. Taivaan tähdet välkkyvät kultapölynä ympärilläni. Puhtaan olemisen sietämättömyys koskee sieluuni, rusentaa sydäntäni jättäessäni kaikki rakkaani jatkamaan matkaansa ilman minua.

Sininen ja vihreä maa alapuolellani janoaa verta, jonka olen vuodattanut noustessani taivaan kannelle. Minussa ei ole mitään, silti minussa on kaikki. Puhdas sieluni halajaa tätä taivaallista kauneutta. Tätä avaruuden ääretöntä tyhjyyttä, jossa ei ole kipua ei tuskaa.

Menneisyyteni syyllisyys on taaksejäänyttä, onnenhetkeni on kulutettu loppuun. Minä vain liidän eteenpäin taivaan valkoisessa tyhjyydessä. Vailla ahdistusta, murheita ja huolia asioista , joille en mahda mitään.

Pukuni timantinhohtoiset helmat liehuvat rauhallisesti jalkojeni ympärillä. Kaukaa kuuluu helisevä kutsu. Tiukujen ja huilujen taianomainen kutsu vetää minua puoleensa. Anteeksi kaikki rakkaani, tuota kutsua en voi välttää. Minun paikkani on täällä, vaikka haluaisin olla muualla. En pysty antamaan, en ottamaan kaikkea sitä maanpäällistä ahdistusta, joka minun kohdalleni kuuluisi. Tyydyn tähän puhtaan olemisen sietämättämyyteen.

Jonain päivänä palaan kun tämän äärettömän tyhjyyden puhdas oleminen käy liian sietämättömäksi. Laskeudeun paikkaan jonne vereni vuodatin. Kadotan puhtauden timantteineen, kultapölyn laskeutuessa tomuksi ympärilleni. Silloin olen valmis ottamaan rakkaani takaisin. Kun aikani tulee, olen valmis lähtemään. Puhtaaseen olemiseen eikä se silloin enää ole sietämätöntä.

tiistai 16. syyskuuta 2014

12 kertomusta: Yksi: Linnuton maa

Linnuton maa

Tämä hiljaisuus käy korviin. Yksinäinen pisara kimmeltää hämähäkinseitin varassa. Jalkani kulkevat äänettömästi maahan koskematta. Kostean mulla haju nousee voimakkaana ilmaan. Leijailee kuolleiden puiden latvojen yläpuolelle äänettömälle taivaalle. Linnuttomalle taivaalle. Ääretön harmaus koskee silmiin voimakkaampana kuin yksikään valo.Yksinäisyys tuntuu painavana möykkynä rintalastan takana. Painaa kylkiluita, vääntää selkänikamia mutkalle. Linnuton maa ei anna armoa, ei vapautta lentää pois harmaasta synkkyydestä ulos.

Ukkosenkaltainen jylinä puhkaisee hiljaisuuden, räjähtää pääni sisällä, pistelee keuhkoja terävillä neuloillaan. Jalat eivät löydä polkua jota kulkea. Olen eksynyt tähän Linnuttomaan maahan. Maahan, jossa vuoret ja laaksot vaihtavat alati paikkaansa. Joet kuivuvat ja tulvivat vuorotellen, muuttavat suuntaansa ja kulkureittiään. Tässä maassa on helppo eksyä. Et voi kysyä suuntaa keneltäkään, kukaan ei tiedä mistä päin aurinko huomenna nousee, vai nouseeko se ollenkaan.

Haluan päästä irti tästä harmaasta äänettömyydestä, jonka rikkoo vain ajoittainen ukkosenkaltainen äkillinen jylinä. Haluan nousta lintujen lailla valoon, joka odottaa jossain kaiken tämän takana. Mutta minulla ei ole siipiä joille nousta. Ne ovat sulka kerrallaan, höyhen höyheneeltä repeytyneet irti tämän Linnuttoman maan kuolleiden puiden oksiin pyristellessäni ylöspäin. Verta vuotavien siiventynkien kanssa en voi muuta kuin odottaa, kun jalkani uppoavat mutaiseen maahan mädäntyneiden lehtien alle. Juurtuvat vähitellen, pitävät minut paikoillaan.

Jään tänne korviahuumaavaan hiljaisuuteen, silmiä sokaisevaan harmauteen, odottamaan hetkeä jolloin linnut palaavat. Tuovat valon ja siipeni höyhen kerrallaan takaisin. Linnuttoman maan kostea harmaus kietoutuu ympärilleni kuin perhosentoukan kotelo. Hiljaa ja huomaamattomasti jylinä päässäni vaimenee, möykky rinnassani sulaa pehmeään pimeyteen. Minä olen kiinni tässä maassa, jolla ei ole mitään annettavaa. On vain odotuksen outo toive, että linnut palaavaat jonain päivänä. Puhkaisevat siivenlyönnillään harmaan seinämän, tuovat raikkaat äänet takaisin. Nostavat jalkani umpeenkasvaneesta mutaisesta maasta.

Linnuttomassa maassa aika pysähtyy, aurinko ei nouse, ei laske. Kuutamo ei luo katsettaan tähän outoon tyhjyyteen. Tässä maassa ei voi kun odottaa että suloisenmakea surullisuus antaisi jonain päivänä tilaa valolle.

Ensimmäinen siivenisku kuin miekan terävä välähdys rikkoo ajan. Musta lintu ontuu harmaan taivaan poikki, rääkäisee pahaenteisen varoituksen. Tätä en odottanut, juuret jalkojeni alla kaivutuvat syvemmälle, kietoutuvat yhteen kuolleen puun juurien kanssa. Toukankoteloni tiivistyy, ahdistaa minua yhä pienempään tilaan. Rikotut keuhkoni ahmivat viimeisiä hapenjäänteitä. Musta paholaismainen lintu nokkii maasta kuolleita perhosia. En pääse pois, en voi liikkua, voin vain katsoa miten lintu lähestyy haurasta koteloani. Tämä lintu ei ole tullut valosta, se on tullut vielä mustemmasta murheesta kuin on tämä maa. Kuoleman maasta.

Minäkin kuolen, ellen pääse kotelostani ulos, ellen pysty katkaisemaan juuriani kuolleen puun juurista irti. Siipeni, kasvakaa takaisin, kauniit valkeat siipeni. Kuoleman lintu lähestyy, rääkyy viime voimillaan, katkennut siipi maata viistäen. Jylinä päässäni alkaa uudelleen, vähitellen mukaan liittyy pienten kellojen heliseviä sointuja. Toukankuoreni murenee tomuksi, juuret ratkeilevat maan alla. Pehmeitä siivenlyöntejä työntyy läpi harmaan ilman. Punaisia, sinisiä, kirjavia lintuja lentää puiden oksille, joissa hennot hiirenkorvat uskaltavat nostaa päätään valon lisääntyessä. Minä selvisin Linnuttoman maan armottomuudesta. Siipeni kantavat minua jälleen. Jalkani löytävät oikean polun. Minä selvisin.