keskiviikko 11. marraskuuta 2015

12 kertomusta: Yhdeksän: Peilin takana

Kiiltävää pintaa pitkin liukuu kuvajaiseni, hämärtyy, syttyy uudelleen. Nousen ylös hämärän maasta, olen ollut utuisessa unessa vuosikymmeniä. Valoa en ole nähnyt ikuisuuksiin, vain hämärää loistetta tuon kiiltävän pinnan takaa. Pudistelen hämähäkin seitit vaatteistani, hämähäkit kipittävät sadoilla jaloillaan kohti pimeyttä. Eivät uskalla kohdata kirkkautta hämäryyden takaa. Eivät ole siihen tottuneet. Minäkin pelkään tuota outoa valoa. Tuota syttyvää, sammuvaa tuiketta. Punaista, vihreää,keltaista, oranssia, sinistä. Muistan värien nimet, vaikka niitä en ole nähnyt sen jälkeen kun jouduin tähän hämärään.

Olen ollut itseni vankina, oman mieleni vankina. Unohdin elää, unohdin kuolla, jäin tähän välitilaan, liikkumattomuuden tilaan. Unohdin ystäväni, perheeni, rakkaimpani. He unohtivat minut, he eivät enää nähneet minua. He luulivat minun kuolleen ja laskivat minut tänne, peilin taakse. Pois mielestään. Minä tunnen heidän liikkuvan, puhuvan, nauravan. Kuulen laulua, musiikkia. Mikään ei kuitenkaan kosketa minua. Vain pimeyden hämähäkit kiipeilevät kylmissä jäsenissäni. Olenko kuollut, vai elänkö minä. Kukaan ei kutsu minua, kukaan ei muista nimeäni, olen sen itsekin unohtanut.

Lasisen pinnan reunoilla valo syttyy uudelleen. Sinisenä, keltaisena, kaikissa väreissä. Peilin pinta väreilee kuin veden pinta. Haluan nousta ylös, jalkani eivät kanna. Vuosikymmenten uni painaa suonissani. Olen paennut maailmaa, halunnut unohtaa kaiken. Lähteä pois, palata takaisin. Halusin unohtaa synkät mietteeni, kuoleman ajatukset. Halusin unohtaa olleeni onnellinen, halusin unohtaa kaiken mitä olen ollut. Vaivuin tähän kuolonkaltaiseen jähmeyteen. He unohtivat minut ja minä unohdin heidät. Nyt olen herännyt eikä kukaan huomaa minua. Kaikki on kuten ennenkin. He puhuvat ohitseni, eivät tiedä minun kuulevan. Eivät tiedä minun ajattelevan.

Kosketan tuota kiiltävää pintaa, minäkö siinä olen, vai näenkö jonkun peilin takana. Kummallako puolella olen. Hitaasti valkenee ympärilläni maisema. Maisema on valkoinen, huone on valkoinen. Hämäryys, turvallinen hämäryys on poissa. Valo peilissä katoaa, se on mustaa, oksettavaa, pelottavaa. He puhuvat ohitseni. He eivät tiedä minun kuuntelevan. Minä en pysty liikkumaan, olen vankina tässä valkoisessa maisemassa. Anelen, katsokaa minua, minä elän. He eivät kuule minua. Minusta ei lähde sanoja,joita kuulla, minä ajattelen sanoja, joita kukaan ei kuule.

Jokin koskettaa kättäni, tunnustelee suoniani, sinisiä lohjenneita suoniani. Tunnen kipua, hämähäkit pistelevät minua. Vaivun kuolonkaltaiseen tilaan. Olen hämärässä, peilin pinnalla ei liiku mikään. Ei ole valoa, ei varjoa. Minä elän, eivätkä he tiedä sitä. Minä en kuole, he eivät päästä minua kuolemaan. Olen välitilassa, tässä jähmeässä välitilassa, enkä pääse pois. Antakaa minun edes kuolla, kun ette anna minun elää. Vaivun uneen, joka kestää ja kestää.....

lauantai 19. syyskuuta 2015

12 kertomusta: Kahdeksan: Punainen aurinko

Korkokenkäni korot polkevat katukiveystä vasten, joka askeleella kaiku vastaa autioista harmaista kiviseinistä. Kaupunki on tyhjä ja surullinen. Muhkuraisesta kiveyksestä kuuluu joka askeleella sanat; minä elän, minä elän, vasen ja oikea, vasen ja oikea. Kiviseinät vastaavat; elän, elän. Kerrostalon takaa nousee ujosti punehtava aurinko, aivan kuin häveten olemassaoloaan. Peläten millaiseen maailmaan nousee. Peläten ihmisten reaktioita. Katu täyttyy vähitellen muista askeleista, nopeista, hitaista, laahustavista. Kärryjen pyöristä, lastenrattaista. Surullisista ihmisistä, joilla on kiire ei minnekään. Tyhjistä silmistä laahustavien askeleiden yllä. Katu täyttyy miehistä,naisista, lapsista. Kouluun, töihin, kauppaan, ei minnekään.

Korkokenkäni sanovat Kop Kop. Mustista kengistäni hohtaa auringon punainen valo. Seisahdun keskelle katua, ihmiset tönivät minua sivuun, käsissä olevat salkut ja laukut paukkuvat sääriini. Minä en siirry, otan vastaan auringon punaista valoa. Kiukkuiset ihmiset kulkevat väsyneinä, ärtyneinä kuka minnekin. Haluavat pois tästä oudosta valosta. Haistan pelkoa ja ahdistusta ohikulkevien ihmisten ihosta. Kuulen heidän hiljaisen huutonsa, avunpyyntönsä. Näen katseissa tuskaa, surua, murhetta. Otan punaisen valon energian vastaan, voimistun sekunti sekunnilta.

Energiakenttäni laajenee, täyttää kadun, valaisee synkät seinät. Valo muuttuu kirkkaammaksi joka henkäyksellä. Katseet pysähtyvät, askeleet hiljentyvät. Ihmiset seisahtuvat kenttäni reunoille, kääntävät katseensa kohti valoa. Kohti lämpöä, sulavat väsymyksestään, surustaan. Valuttavat tuskansa ja murheensa katukiville. Näkevät asian toisin silmin. Näkevät uuden päivän toivon, uuden alun. Tässä päivässä, tässä tulevaisuudessa. Kaupunki pysähtyy, ei kuulu kenkien kopse, ei rattaiden jyrinä, ei pienintäkään ääntä. Auringon valo imee surun ja ahdistuksen pois. Katukivet loistavat hopean lailla, imevät ihmisten avunpyynnöt. Taivaalta nousee riemu ja nauru. Kutkuttava ilo, jonka ihmiset tuntevat ihollaan, silmissään, korvissaan. Lapsi nauraa ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen.

Ihmiset hymyilevät, nauravat, juttelevat, kertovat olevansa menossa ei minnekään. Kertovat menevänsä eteenpäin löytääkseen paikkansa tässä elämässä. Minä nousen ylöspäin, kiedon hopealankoja ihmisten ympärille, kultaisia ajatuksia istutan heidän hiuksiinsa, käsiinsä. Kevennän heidän taakkaansa, näytän tien jokaiselle. Tämä katu johtaa eteenpäin, nämä seinät ympärillä ovat heidän paikkansa, värjään ne sateenkaaren väreillä, jokaiselle omansa. Värjään seinät ilolla ja naurulla, värjään ne uskolla ja rakkaudella. Kevyesti kuin haurain höyhen, kosketan jokaista, jätän pisaran rakkautta heidän sieluunsa, rakkautta joka itää loputtomiin.

Minä olen punainen aurinko.




tiistai 15. syyskuuta 2015

12 kertomusta: Seitsemän: Varjo kuun valossa

Kerroinko jo sinulle, näin sinut viime yönä unessani, vai olinko kenties valveilla. Kävelin oudossa metsässä tuntematonta polkua pitkin kohti edessäni loistavaa kuutamoa. Joka askeleella saavutin palasen tuosta valosta, mutta pimeys ympärilläni oli yhä pelottavampaa. Maa jalkojeni alla kylmää ja kovaa. Tallattua polkua pitkin oli moni muukin kulkenut eteenpäin saavuttaakseen jotain, mikä ei ollut kaukana, ei ollut lähellä, jotain joka kuitenkin oli niin tärkeää. Pelosta huolimatta jatkoin polkua eteenpäin, kuulin puiden kuiskivan toisilleen sanoja, joita rakkaani joskus minulle puhui. Onko hän täällä? Oksat takertuvat jalkojeni ympärille, hämähäkit kutovat seittejään reitilleni, estävät kulkuani kohti saavuttamatonta valoa. Yö vai päivä, onko tällä ajalla nimeä, unenomainen valvetila sekoittaa rytmisen kävelyni. Olenko hereillä vai olenko unessa?

Polku päättyy yllättäen, aukeaa valoisalle niitylle, niitylle jolle lankeaa kuunvalo. Kirkas, kylmä pistävä kuunvalo. Valossa hohtaa hopeisia hahmoja,liukuen niityn yllä kuin usva. Äänettömyys koskee korviin, huumava äänettömyys täynnä pistäviä sanoja kuoleman lopullisuudesta. Täällä he tanssivat, nuo jo ennen omaa aikaani eläneet. Minun jälkeeni tulevat, minä itsekin jonain päivänä. Hopeiset hahmot lähettävät kultaisia säteitä rakkailleen, kertovat rakkaudestaan, joka ei lopu kuoleman kylmän otteen puristuksessa. Olenko kuollut vai elossa, olenko hereillä vai unessa, olenko jäänyt loukkuun välitilaan, jossa ei  ole elämää ei kuolemaa. Kylmin rautaisin ottein hahmot riisuvat minut, jättäen paljaan ruumiini niityn valoon yksinään. En tunne kylmää en lämpöä.

Olen yksin, paljaana sekä ruumiiltani että sielultani, olen olemassa enkä silti ole olemassa. Olen täynnä tyhjää yksinäisyyttä. Täynnä pistävää kipua, joka kulkee lävitseni jokaisen solun kautta, kipu nousee ylös kohti valoa. En halua kuolla, en halua elää. Olen silti turvassa enemmän kuin koskaan. Nämä pyhät hahmot suovat minulle ajatuksia elämästä kuoleman jälkeen. "Älä pelkää, et ole kuollut, ei ole vielä sinun aikasi tulla meidän luoksemme."  Miksi sitten olen täällä, ajattelen. Tunnen polttavaa kipua, elämää ja kuolemaa pahempaa. Koko ruumiini palaa ja jäätyy vuoroitellen. Kertovat elämäntuskasta minulle. Kertovat siitä ajasta, jonka vielä olen olemassa, loputtomasta kivusta sielussani, polttavasta tuskasta ruumiissani, jota kannan.

Miksi olen täällä, jos minun aikani ei vielä ole? Varjoja kuunvalossa, tummia olentoja, hohtaen läpipääsemätöntä sinistä valoa, nostattavat kylmät väreet paljaan varteni suoniin. Veri suonissani hohtaa kultaa. Hahmot kannattelevat kultaista miestä, miestä jota rakastin. Kerroinko sinulle kivusta ja tuskasta jota tunsin, kerroinko yön painajaisista, joita näin, hän sanoo minulle. "Kerroinko sinulle kuinka paljon sinua rakastin kipuni jäytäessä riutunutta ruumistani" Kerroit, kerroit tuon kaiken, näin miten paljon sinuun koski. Kerroit, vaikka tuskan kyyneleet valuivat silmistäsi. Kerroit, vaikka teit kuolemaa ja pelkäsit sen saavuttavan sinut ennen pitkää. Kerroit rakkaani, kerroit kaiken. Kerroit lähteväsi luotani, kerroit sen unessa.

Sulat syliini kultaisena kuin valuva hunaja. Annat voimasi tuntua polttavissa suonissani, annat kipusi tuntua jokaisessa solussani. Tiedän nyt miten kärsit, miksi annat tämän kivun minulle? Onko minun nyt kärsittävä sinun puolestasi. Miksi annat minuun tämän tuskan, joka vääntää minut polvilleen? Siksikö, etten unohtaisi sinua, en unohtaisi muutenkaan. Lupaan, etten unohda sinua, mutta vie tämä jäytävä kipu pois minusta. Siniset hahmot nostavat sinut päältäni, sinä väreilet kaikissa sateenkaaren väreissä, helpottuneena. Sinussa ei ole tuskaa, ei kipua. Minä huudan sinua apuun, sinä loittonet ja jään kylmään kuunvaloon. Varjot poistuvat ympäriltäni, hopeiset hahmot pukevat kuolemankivun minuun. Jään yksin pimeään kuun laskiessa niityn taakse.

Kerroinko sinulle, näin sinut viime yönä unessani, heräsin polttavaan kipuun. Jäseneni olivat jäykistyneet kuin vanhat rangat sijoilleen. Veri suonissani kohisi kuin koski. Minä näin sinut, sinulla ei ole kivunkauhuja, tuskanhuutoja. Sinä annoit ne minulle, että muistaisin sinut. Että rakastaisin sinua tuskastani huolimatta. Olen yksin ja odotan aikaa, jolloin näen sinut uudelleen, toisessa ajassa, tuolla niityllä, jossa hopeiset ja siniset hahmot tanssivat varjoina kuun valossa.



keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

12 kertomusta: Kuusi: Pinta ja syvyys

Hopeanhohtoisen pinnan kirkkaus järsii silmieni syvyydessä, syöden näkökyvyn rajoilla häämöttävän hahmon. Pelottavan mustaan nahkaan ja metalliin kietoutuneen hahmon. Sairauteni ytimen. Siloitettu pintani hohtaa tervettä punaa, musta veri kuohuu sisälläni, jäytäen aistini äärimmilleen katoavaan todellisuuteen. Pintaverisuoneni pursuavat sormenpäistä, tehden käsistäni tahdottomat ulokkeet. Väkinäinen hymy huulillani ei paljasta mitään. Kukaan ei huomaa miten katoan pimeyteen, istun tässä välinpitämättömyyden ilmapiirissä paljastamatta todellista luonnettani. Korvissani huutaa pakkautaunut veri, metallinen pauke huumaa minut tainnoksiin. Silti istun tässä, eikä kukaan huomaa miten katoan, muutun välillä valtavaksi lihakimpaleeksi, välillä olen tyhjää ilmaa. Musta veri syöksyy läpi kehoni, välillä pysähtyen, tarkastamaan suuntaansa. Silmäni eivät näe kuin mustaan nahkaan pukeutuneen paholaismaisen kuvatuksen. Kuvatuksen, joka välillä suurenee, välillä pienenee. Pyrkii saamaan otteen minusta ja tahdottomasta mielestäni. Kukaan ei näe, miten katoan, en kuule, en näe, en ole täällä, vaikka kaunis pintani näkyykin. Kukaan ei näe synkkää mustuutta sisälläni, miten se rikkoo solujani, musta veri muuttuu metalliketjuksi, jähmettää jalkani, käteni, pääni, hymyni, silmäni. En voi liikkua, hahmon ote on liian kova. Julma ote muuttaa ajatukseni suuntaa synkimmästä synkimpään. Kuolemaan tai sitäkin pahempaan. Kuitenkin istun tässä edelleen. Ihan paikallani. Ajatukseni eivät ole tässä. Ne ovat pintaa syvemmällä, syvemmällä kuin syvemmällä voi olla, pohjattomassa syvyydessä. Olemukseni syöksyy kuvatuksen myötä tuohon syvyyteen. Kukaan ei huomaa, etten ole siellä. En ole täällä, en ole missään muuallakaan, minua ei ole. Musta veri syöksyy avoimista haavoista, polttaen kaiken ympärillä olevan. Minussa palaa helvetin lieskat, pintani on silti sileä ja puhtoinen. Joku kysyy, missä olet, nostan palavat silmäni kohti, tappavat tuliset miekat puhkovat silmäni. Suustani pulppuaa tulipunaista laavaa, sulattaen kaiken sen eteen tulevan. Olen sairauteni ydin, mustaan nahkaan ja metalliin kietoutunut hahmo, kiidän syvyyden läpi toiseen ulottuvuuteen, toiseen syvyyteen. Pintani hajoaa, vajoan tuoliltani, huudan tuskanhuutoa läpi tulisen laavan. Vereni ei liiku, olen kuollut, olen poissa, eikä kukaan huomaa. Kukaan ei huomaa, että olen psykoosin valtaaman mielen valtakunnassa, jossa millään ei ole mitään merkitystä. Ei veren värillä, ei sillä onko verta vai ei, sitä kuitenkin on, seinät punaisenaan. Olen poissa, auttakaa minua, auttakaa....

tiistai 10. maaliskuuta 2015

12 kertomusta:Viisi: Kidutetun eläimen katse

Muistan, kuinka kipeää se tekikään sanoessasi, ettet jaksa enää. Että haluat kuolla. Että sinulla on tuskia, joita et enää kestä. Muistan katseesi, kidutetun eläimen katseen, loppuunajetun, nääntyneen. Tuskaisen katseen, jonka tunsin viiltävänä vihlaisuna sielussani ja sydämessäni. En halunnut sinun vielä lähtevän täältä pois, minä niin tarvitsin sinua vielä. Sinä et jaksanut enää, keuhkosi eivät antaneet sinulle happea, jota hengittää, olit kuihtunut kuin vanha kelopuu. Sinulla ei ollut lihaksia, joilla olisit jaksanut kävellä, tai edes istua. En voinut kuin olla vieressäsi ja hengittää kanssasi. Pitää kalpeasta kädestäsi kiinni, silittää harvenneita hiuksia. Tiesit, etten halunnut luopua sinusta, tiesit myös, on luopumisen aika. Niin tiesin minäkin, minun on annettava sinun mennä, olin nähnyt unen lähdöstäsi, se päivä ei ole kaukana.

Muistan, kun makasit selälläsi, silmät suljettuna, ihosi vaalenevan vähitellen, lämpösi haihtuvan. Sinä olit siinä, mutta et enää ollut. Sinun tuskainen ruumisi ei jaksanut enää. Sinun katseesi ei ole enää kidutetun eläimen katse. Sinulla ei ole enää katsetta. Annan viimeisen suudelman kylmenevälle otsallesi, nostan vielä lämpimän kätesi peiton alta ja silitän sillä poskeani. Viimeinen kosketus. Sinä olet siinä etkä silti ole siinä. En halua lähteä viereltäsi pois. Olet ehkä vielä henkenä läsnä hiukan aikaa.  Imen kaiken sinusta mitä jäljellä vielä on. Rakastan sinua niin kovasti. Olen tyhjä ilman sinua. Olen vain puolikas ilman sinua.

Muistan, kun saattelin sinut kylmiöön hoitajien kanssa. Haluan sinun pitävän viimeiset villasukkasi jalassasi, sinä palelet jaloistasi. Sinä joudut kaappiin, kylmään kaappiin, sinä tarvitset villasukkiasi. Sinä et enää tule katsomaan minua sinisillä silmilläsi. En saa suudelmaa nukkumaan mennessäni. En halausta kotiin palatessani. Koti on tyhjä ilman sinua, koti on kylmä ilman sinua, ei ole samoja ääniä ei samoja tuoksuja. Peilissä näen vain itseni, ja kidutetun eläimen katseen. Oman katseeni.

lauantai 21. helmikuuta 2015

12 kertomusta: Neljä: Hiljaisuuden suudelma

Kirkasta sinistä, kuulasta valkoista, jään kylmä hohde. Maisema täynnä tyhjyyttä, kylmää jäätävää hiljaisuutta. Kirkas sininen valo koskee silmiin, valkoinen tyhjyys kiristää otettaan. Kylmiä jäisiä seiniä kaukaisuudessa. Jokainen askel vie sinut kauemmaksi edessä olevasta muistikuvasta. Ei edes kaiku vastaa sinulle. Tämä hiljaisuus huutaa pääsi sisällä, pauhaa korvissasi loputonta sinfoniaansa.

Mitä odotat, uutta muistikuvaa menneestä, ääniä joita ei enää ole? Suudelmaa, vuosien taakse mennyttä vaiko vielä edessä olevaa? Unohdus, tuo kaiken vievä rauhaton unohdus, ottaa sinut valtaansa. Sininen muuttuu harmaaksi harsoksi, valkoinen levottomaksi usvaksi, vain jään hohtava kylmyys jää silmien verkkokalvolle kipeänä pisteenä.

Et enää tiedä liikutko eteenpäin, jokainen askel tuntuu tyhjältä, jalkosi alla vain paksu usvapilvi, joka liikkuu edestakaisin. Muodostaa kuvia menneistä tapahtumista, julistaa omaa totuuttaan tulevasta. Muistikuva vahvistuu, suudelma, jo viilennyt, se viimeinen, ennen kuin lähdit tähän kylmään tyhjyyteen. Nyt tiedät mitä odotat, mitä haluat löytää tuon jäisen seinän takaa. Askel askeleelta kuitenkin etäännyt, vai liikkuuko jäinen seinä. Usvan takaa näet tutun hahmon, suudelman antajan. Kätesi eivät yllä kosketukseen, jalkasi eivät jaksa nousta ylös, huutosi kuivuu huulillesi. Tämä maailma ei ole todellinen, silti olet siellä.Tunnet itsesi kevyeksi, silti et pysty liikahtamaan. Hahmo liukuu kohti, ojentaa kätensä, sormenpäissä jääpuikot, silmissä tyhjä kylmä katse. Huulilla valkea huurre. Tämänkö suudelman haluat, suudelman joka vie sielusi, ja jättää tilalle vain tyhjän kuoren.

Tunnet, miten kylmyys valtaa sisimpäsi, kiristää otettaan jokaisesta solustasi. Tätä et halunnut, et voi jäädä tähän kylmään maailmaan. Suudelman antaja lähestyy, kauhu alkaa nousta syvältä sielusi vielä olevasta osasta. Käännät katseesi pois tuosta hahmosta, niin rakkaasta, kuitenkin jo pois menneestä. Hiljaisuus hiljenee, katsot viimeisen kerran noihin kylmiin silmiin, katsot rakastavasti, huulesi muodostavat sanat "Rakastan sinua".

Tämä rakkaus on loputonta, et ole silti vielä valmis jäämään hänen luokseen. Ei ole aika tuolle viimeiselle hiljaiselle suudelmalle. Maisema kirkastuu, sininen muuttuu sinisemmäksi, valkoinen puhtaammaksi, jää sulaa ja pehmenee. Koet lämpimän tuulahduksen, tiedät kokeneesi jotain mitä ei todeksi voisi uskoa. Tiedät hänen vielä odottavan, tiedät, jonain päivänä tuo suudelma on totta.

perjantai 20. helmikuuta 2015

12 kertomusta: Kolme: Maailmojen syleily

Tuhansia ja taas tuhansia, ehkä miljoonia, pieniä tähtiä lentää pääsi yli. Jokaisella tähdellä on oma tarinansa. Tarinat kohtaavat, erkanevat, kohtaavat uudelleen. Haluat syleillä jokaista tarinaa, jokaista tähteä. Siellä lentää yhtenä tarinana pieni lapsesi, lapsi joka lensi tähtenä taivaan kannelle. Syleilet tuota tähteä jokaisena iltana. Et voi sitä koskettaa kuin ajatuksillasi, lämpimällä tunteellasi, jota tunnet tuota pientä tähteä kohtaan. Isompi tähti lensi luotasi pois pitkän sairauden jälkeen. Tuotakaan tähteä et voi enää syleillä, muistat kuitenkin ne lämpimät isot kädet, jotka sinua koskettivat, kunnes niiden lämpö katosi.

Annat ajatuksesi lentää, kiidät itsestäsi ulos. Olet ihan hiljaa ja tunnet vain lämmön joka leviää ympäriinsä. Maailma syleilee sinua ja sinä syleilet maailmaa. Aina se ole koskettanut sinua hellin käsin, ei hyvillä ajatuksilla, ei hyvillä teoilla. Olet antanut kohdella itseäsi kuin jotain jo kauan unohdettua esinettä. Olet välillä murskaantunut elämän painon alla, kantanut surua ja katkeruutta ylläsi. Anna surun lentää pois, unohda katkeruus. Liidä vapauteen.

Anna syvän unohduksen tulla, viedä nuo synkät ajatukset kauas tähtien taakse. Anna niiden kadota avaruuden kaukaiseen pimeyteen. Älä kanna niitä mukanasi, älä anna niiden enää painaa sinua synkkiin painajaisiin. Anna unohduksen tulla, ota vastaan maailman kauneus, ihmisten hyvät ajatukset.

Tähtiä lentää pääsi yllä, kuuntele niiden tarinat, itke surut, naura ilot, kosketa kuolematonta ajatusta. Ole se ihminen, jollainen haluat olla, kosketa itseäsi lempeillä ajatuksilla. Tee itsellesi hyviä tekoja. Naura itsellesi, iloitse siitä miten saat olla oma itsesi. Kenenkään ei tarvitse sinua muuttaa, sinun ei tarvitse muuttaa toista ihmistä. Jokaiselle on oma tarkoituksensa, aina se ei ole itsestään selvä. Joskus huomaat sen, joskus unohdat sen. Syleile itseäsi kuin parasta ystävääsi. Anna maailman hyvät teot, lempeät sanat hyväillä sisintäsi. Kosketa arkaa kohtaa varovasti, sivele kipu pois.

Itket kuumia kyyneleitä, surun kyyneleitä, ilon kyyneleitä, suolaisia pisaroita, parantavia kyyneleitä. Jokainen kyynel kertoo sinusta, jokaiseen kyyneleeseen liittyy ajatus. Et vuodata niitä turhaan. Sielusi puhdistuu jokaisen suolaisen kyyneleen mukana. Jokainen kipeä solusi uudistuu pisara pisaralta.

Palaa itseesi uudistuneena, valmiina kohtaamaan seuraava tarina. Valmiina antamaan lempeä toivotus paremmasta kohtaamisesta. Anna itsellesi mahdollisuus valloittaa maailmat, joita olet tavoitellut. Rakasta itseäsi, jokaista kipeää ja arkaa soluasi, vain siten saat ne parantumaan, vain siten saat maailman syleilemään sinua. Anna itsellesi mahdollisuus olla vain sinä.