keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

12 kertomusta: Kuusi: Pinta ja syvyys

Hopeanhohtoisen pinnan kirkkaus järsii silmieni syvyydessä, syöden näkökyvyn rajoilla häämöttävän hahmon. Pelottavan mustaan nahkaan ja metalliin kietoutuneen hahmon. Sairauteni ytimen. Siloitettu pintani hohtaa tervettä punaa, musta veri kuohuu sisälläni, jäytäen aistini äärimmilleen katoavaan todellisuuteen. Pintaverisuoneni pursuavat sormenpäistä, tehden käsistäni tahdottomat ulokkeet. Väkinäinen hymy huulillani ei paljasta mitään. Kukaan ei huomaa miten katoan pimeyteen, istun tässä välinpitämättömyyden ilmapiirissä paljastamatta todellista luonnettani. Korvissani huutaa pakkautaunut veri, metallinen pauke huumaa minut tainnoksiin. Silti istun tässä, eikä kukaan huomaa miten katoan, muutun välillä valtavaksi lihakimpaleeksi, välillä olen tyhjää ilmaa. Musta veri syöksyy läpi kehoni, välillä pysähtyen, tarkastamaan suuntaansa. Silmäni eivät näe kuin mustaan nahkaan pukeutuneen paholaismaisen kuvatuksen. Kuvatuksen, joka välillä suurenee, välillä pienenee. Pyrkii saamaan otteen minusta ja tahdottomasta mielestäni. Kukaan ei näe, miten katoan, en kuule, en näe, en ole täällä, vaikka kaunis pintani näkyykin. Kukaan ei näe synkkää mustuutta sisälläni, miten se rikkoo solujani, musta veri muuttuu metalliketjuksi, jähmettää jalkani, käteni, pääni, hymyni, silmäni. En voi liikkua, hahmon ote on liian kova. Julma ote muuttaa ajatukseni suuntaa synkimmästä synkimpään. Kuolemaan tai sitäkin pahempaan. Kuitenkin istun tässä edelleen. Ihan paikallani. Ajatukseni eivät ole tässä. Ne ovat pintaa syvemmällä, syvemmällä kuin syvemmällä voi olla, pohjattomassa syvyydessä. Olemukseni syöksyy kuvatuksen myötä tuohon syvyyteen. Kukaan ei huomaa, etten ole siellä. En ole täällä, en ole missään muuallakaan, minua ei ole. Musta veri syöksyy avoimista haavoista, polttaen kaiken ympärillä olevan. Minussa palaa helvetin lieskat, pintani on silti sileä ja puhtoinen. Joku kysyy, missä olet, nostan palavat silmäni kohti, tappavat tuliset miekat puhkovat silmäni. Suustani pulppuaa tulipunaista laavaa, sulattaen kaiken sen eteen tulevan. Olen sairauteni ydin, mustaan nahkaan ja metalliin kietoutunut hahmo, kiidän syvyyden läpi toiseen ulottuvuuteen, toiseen syvyyteen. Pintani hajoaa, vajoan tuoliltani, huudan tuskanhuutoa läpi tulisen laavan. Vereni ei liiku, olen kuollut, olen poissa, eikä kukaan huomaa. Kukaan ei huomaa, että olen psykoosin valtaaman mielen valtakunnassa, jossa millään ei ole mitään merkitystä. Ei veren värillä, ei sillä onko verta vai ei, sitä kuitenkin on, seinät punaisenaan. Olen poissa, auttakaa minua, auttakaa....