lauantai 19. syyskuuta 2015

12 kertomusta: Kahdeksan: Punainen aurinko

Korkokenkäni korot polkevat katukiveystä vasten, joka askeleella kaiku vastaa autioista harmaista kiviseinistä. Kaupunki on tyhjä ja surullinen. Muhkuraisesta kiveyksestä kuuluu joka askeleella sanat; minä elän, minä elän, vasen ja oikea, vasen ja oikea. Kiviseinät vastaavat; elän, elän. Kerrostalon takaa nousee ujosti punehtava aurinko, aivan kuin häveten olemassaoloaan. Peläten millaiseen maailmaan nousee. Peläten ihmisten reaktioita. Katu täyttyy vähitellen muista askeleista, nopeista, hitaista, laahustavista. Kärryjen pyöristä, lastenrattaista. Surullisista ihmisistä, joilla on kiire ei minnekään. Tyhjistä silmistä laahustavien askeleiden yllä. Katu täyttyy miehistä,naisista, lapsista. Kouluun, töihin, kauppaan, ei minnekään.

Korkokenkäni sanovat Kop Kop. Mustista kengistäni hohtaa auringon punainen valo. Seisahdun keskelle katua, ihmiset tönivät minua sivuun, käsissä olevat salkut ja laukut paukkuvat sääriini. Minä en siirry, otan vastaan auringon punaista valoa. Kiukkuiset ihmiset kulkevat väsyneinä, ärtyneinä kuka minnekin. Haluavat pois tästä oudosta valosta. Haistan pelkoa ja ahdistusta ohikulkevien ihmisten ihosta. Kuulen heidän hiljaisen huutonsa, avunpyyntönsä. Näen katseissa tuskaa, surua, murhetta. Otan punaisen valon energian vastaan, voimistun sekunti sekunnilta.

Energiakenttäni laajenee, täyttää kadun, valaisee synkät seinät. Valo muuttuu kirkkaammaksi joka henkäyksellä. Katseet pysähtyvät, askeleet hiljentyvät. Ihmiset seisahtuvat kenttäni reunoille, kääntävät katseensa kohti valoa. Kohti lämpöä, sulavat väsymyksestään, surustaan. Valuttavat tuskansa ja murheensa katukiville. Näkevät asian toisin silmin. Näkevät uuden päivän toivon, uuden alun. Tässä päivässä, tässä tulevaisuudessa. Kaupunki pysähtyy, ei kuulu kenkien kopse, ei rattaiden jyrinä, ei pienintäkään ääntä. Auringon valo imee surun ja ahdistuksen pois. Katukivet loistavat hopean lailla, imevät ihmisten avunpyynnöt. Taivaalta nousee riemu ja nauru. Kutkuttava ilo, jonka ihmiset tuntevat ihollaan, silmissään, korvissaan. Lapsi nauraa ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen.

Ihmiset hymyilevät, nauravat, juttelevat, kertovat olevansa menossa ei minnekään. Kertovat menevänsä eteenpäin löytääkseen paikkansa tässä elämässä. Minä nousen ylöspäin, kiedon hopealankoja ihmisten ympärille, kultaisia ajatuksia istutan heidän hiuksiinsa, käsiinsä. Kevennän heidän taakkaansa, näytän tien jokaiselle. Tämä katu johtaa eteenpäin, nämä seinät ympärillä ovat heidän paikkansa, värjään ne sateenkaaren väreillä, jokaiselle omansa. Värjään seinät ilolla ja naurulla, värjään ne uskolla ja rakkaudella. Kevyesti kuin haurain höyhen, kosketan jokaista, jätän pisaran rakkautta heidän sieluunsa, rakkautta joka itää loputtomiin.

Minä olen punainen aurinko.




tiistai 15. syyskuuta 2015

12 kertomusta: Seitsemän: Varjo kuun valossa

Kerroinko jo sinulle, näin sinut viime yönä unessani, vai olinko kenties valveilla. Kävelin oudossa metsässä tuntematonta polkua pitkin kohti edessäni loistavaa kuutamoa. Joka askeleella saavutin palasen tuosta valosta, mutta pimeys ympärilläni oli yhä pelottavampaa. Maa jalkojeni alla kylmää ja kovaa. Tallattua polkua pitkin oli moni muukin kulkenut eteenpäin saavuttaakseen jotain, mikä ei ollut kaukana, ei ollut lähellä, jotain joka kuitenkin oli niin tärkeää. Pelosta huolimatta jatkoin polkua eteenpäin, kuulin puiden kuiskivan toisilleen sanoja, joita rakkaani joskus minulle puhui. Onko hän täällä? Oksat takertuvat jalkojeni ympärille, hämähäkit kutovat seittejään reitilleni, estävät kulkuani kohti saavuttamatonta valoa. Yö vai päivä, onko tällä ajalla nimeä, unenomainen valvetila sekoittaa rytmisen kävelyni. Olenko hereillä vai olenko unessa?

Polku päättyy yllättäen, aukeaa valoisalle niitylle, niitylle jolle lankeaa kuunvalo. Kirkas, kylmä pistävä kuunvalo. Valossa hohtaa hopeisia hahmoja,liukuen niityn yllä kuin usva. Äänettömyys koskee korviin, huumava äänettömyys täynnä pistäviä sanoja kuoleman lopullisuudesta. Täällä he tanssivat, nuo jo ennen omaa aikaani eläneet. Minun jälkeeni tulevat, minä itsekin jonain päivänä. Hopeiset hahmot lähettävät kultaisia säteitä rakkailleen, kertovat rakkaudestaan, joka ei lopu kuoleman kylmän otteen puristuksessa. Olenko kuollut vai elossa, olenko hereillä vai unessa, olenko jäänyt loukkuun välitilaan, jossa ei  ole elämää ei kuolemaa. Kylmin rautaisin ottein hahmot riisuvat minut, jättäen paljaan ruumiini niityn valoon yksinään. En tunne kylmää en lämpöä.

Olen yksin, paljaana sekä ruumiiltani että sielultani, olen olemassa enkä silti ole olemassa. Olen täynnä tyhjää yksinäisyyttä. Täynnä pistävää kipua, joka kulkee lävitseni jokaisen solun kautta, kipu nousee ylös kohti valoa. En halua kuolla, en halua elää. Olen silti turvassa enemmän kuin koskaan. Nämä pyhät hahmot suovat minulle ajatuksia elämästä kuoleman jälkeen. "Älä pelkää, et ole kuollut, ei ole vielä sinun aikasi tulla meidän luoksemme."  Miksi sitten olen täällä, ajattelen. Tunnen polttavaa kipua, elämää ja kuolemaa pahempaa. Koko ruumiini palaa ja jäätyy vuoroitellen. Kertovat elämäntuskasta minulle. Kertovat siitä ajasta, jonka vielä olen olemassa, loputtomasta kivusta sielussani, polttavasta tuskasta ruumiissani, jota kannan.

Miksi olen täällä, jos minun aikani ei vielä ole? Varjoja kuunvalossa, tummia olentoja, hohtaen läpipääsemätöntä sinistä valoa, nostattavat kylmät väreet paljaan varteni suoniin. Veri suonissani hohtaa kultaa. Hahmot kannattelevat kultaista miestä, miestä jota rakastin. Kerroinko sinulle kivusta ja tuskasta jota tunsin, kerroinko yön painajaisista, joita näin, hän sanoo minulle. "Kerroinko sinulle kuinka paljon sinua rakastin kipuni jäytäessä riutunutta ruumistani" Kerroit, kerroit tuon kaiken, näin miten paljon sinuun koski. Kerroit, vaikka tuskan kyyneleet valuivat silmistäsi. Kerroit, vaikka teit kuolemaa ja pelkäsit sen saavuttavan sinut ennen pitkää. Kerroit rakkaani, kerroit kaiken. Kerroit lähteväsi luotani, kerroit sen unessa.

Sulat syliini kultaisena kuin valuva hunaja. Annat voimasi tuntua polttavissa suonissani, annat kipusi tuntua jokaisessa solussani. Tiedän nyt miten kärsit, miksi annat tämän kivun minulle? Onko minun nyt kärsittävä sinun puolestasi. Miksi annat minuun tämän tuskan, joka vääntää minut polvilleen? Siksikö, etten unohtaisi sinua, en unohtaisi muutenkaan. Lupaan, etten unohda sinua, mutta vie tämä jäytävä kipu pois minusta. Siniset hahmot nostavat sinut päältäni, sinä väreilet kaikissa sateenkaaren väreissä, helpottuneena. Sinussa ei ole tuskaa, ei kipua. Minä huudan sinua apuun, sinä loittonet ja jään kylmään kuunvaloon. Varjot poistuvat ympäriltäni, hopeiset hahmot pukevat kuolemankivun minuun. Jään yksin pimeään kuun laskiessa niityn taakse.

Kerroinko sinulle, näin sinut viime yönä unessani, heräsin polttavaan kipuun. Jäseneni olivat jäykistyneet kuin vanhat rangat sijoilleen. Veri suonissani kohisi kuin koski. Minä näin sinut, sinulla ei ole kivunkauhuja, tuskanhuutoja. Sinä annoit ne minulle, että muistaisin sinut. Että rakastaisin sinua tuskastani huolimatta. Olen yksin ja odotan aikaa, jolloin näen sinut uudelleen, toisessa ajassa, tuolla niityllä, jossa hopeiset ja siniset hahmot tanssivat varjoina kuun valossa.