keskiviikko 11. marraskuuta 2015

12 kertomusta: Yhdeksän: Peilin takana

Kiiltävää pintaa pitkin liukuu kuvajaiseni, hämärtyy, syttyy uudelleen. Nousen ylös hämärän maasta, olen ollut utuisessa unessa vuosikymmeniä. Valoa en ole nähnyt ikuisuuksiin, vain hämärää loistetta tuon kiiltävän pinnan takaa. Pudistelen hämähäkin seitit vaatteistani, hämähäkit kipittävät sadoilla jaloillaan kohti pimeyttä. Eivät uskalla kohdata kirkkautta hämäryyden takaa. Eivät ole siihen tottuneet. Minäkin pelkään tuota outoa valoa. Tuota syttyvää, sammuvaa tuiketta. Punaista, vihreää,keltaista, oranssia, sinistä. Muistan värien nimet, vaikka niitä en ole nähnyt sen jälkeen kun jouduin tähän hämärään.

Olen ollut itseni vankina, oman mieleni vankina. Unohdin elää, unohdin kuolla, jäin tähän välitilaan, liikkumattomuuden tilaan. Unohdin ystäväni, perheeni, rakkaimpani. He unohtivat minut, he eivät enää nähneet minua. He luulivat minun kuolleen ja laskivat minut tänne, peilin taakse. Pois mielestään. Minä tunnen heidän liikkuvan, puhuvan, nauravan. Kuulen laulua, musiikkia. Mikään ei kuitenkaan kosketa minua. Vain pimeyden hämähäkit kiipeilevät kylmissä jäsenissäni. Olenko kuollut, vai elänkö minä. Kukaan ei kutsu minua, kukaan ei muista nimeäni, olen sen itsekin unohtanut.

Lasisen pinnan reunoilla valo syttyy uudelleen. Sinisenä, keltaisena, kaikissa väreissä. Peilin pinta väreilee kuin veden pinta. Haluan nousta ylös, jalkani eivät kanna. Vuosikymmenten uni painaa suonissani. Olen paennut maailmaa, halunnut unohtaa kaiken. Lähteä pois, palata takaisin. Halusin unohtaa synkät mietteeni, kuoleman ajatukset. Halusin unohtaa olleeni onnellinen, halusin unohtaa kaiken mitä olen ollut. Vaivuin tähän kuolonkaltaiseen jähmeyteen. He unohtivat minut ja minä unohdin heidät. Nyt olen herännyt eikä kukaan huomaa minua. Kaikki on kuten ennenkin. He puhuvat ohitseni, eivät tiedä minun kuulevan. Eivät tiedä minun ajattelevan.

Kosketan tuota kiiltävää pintaa, minäkö siinä olen, vai näenkö jonkun peilin takana. Kummallako puolella olen. Hitaasti valkenee ympärilläni maisema. Maisema on valkoinen, huone on valkoinen. Hämäryys, turvallinen hämäryys on poissa. Valo peilissä katoaa, se on mustaa, oksettavaa, pelottavaa. He puhuvat ohitseni. He eivät tiedä minun kuuntelevan. Minä en pysty liikkumaan, olen vankina tässä valkoisessa maisemassa. Anelen, katsokaa minua, minä elän. He eivät kuule minua. Minusta ei lähde sanoja,joita kuulla, minä ajattelen sanoja, joita kukaan ei kuule.

Jokin koskettaa kättäni, tunnustelee suoniani, sinisiä lohjenneita suoniani. Tunnen kipua, hämähäkit pistelevät minua. Vaivun kuolonkaltaiseen tilaan. Olen hämärässä, peilin pinnalla ei liiku mikään. Ei ole valoa, ei varjoa. Minä elän, eivätkä he tiedä sitä. Minä en kuole, he eivät päästä minua kuolemaan. Olen välitilassa, tässä jähmeässä välitilassa, enkä pääse pois. Antakaa minun edes kuolla, kun ette anna minun elää. Vaivun uneen, joka kestää ja kestää.....