sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Kun ei enää jaksa...

Kun ei enää jaksa olla väsynyt. Kun ei enää jaksa välittää onko väsynyt. Kun ei enää jaksa välittää siitä välittääkö toinen. Kun ei enää jaksa välittää itsestään. Maa katoaa jalkojen alta, loputonta putoamista aina vain syvemmälle, ei näe eteen eikä taakse, ei näe tätä hetkeä. Sitä on vain pimeässä kuilussa, eikä jaksa välittää. Ei siitä pääseekö ylös vai putoaako syvemmälle. Kun ei vain jaksa.

Pimeys kaiken ympärillä, puristava kylmä pimeys alkaa varpaista, jatkuu ylemmäs. Ei jaksa hakea lämpöön. Ei tiedä mistä sitä hakisi, ei toisen läheisyys ei valo. Sitä vain putoaa ja putoaa, pohjatonta putoamista. Yläpuolella toiset raivaavat tietä luoksesi, käperryt yhä enemmän itseesi. Suojaat itseäsi pimeydellä, muutut tunteettomaksi möykyksi, ajattelet kuolemaa. Tätäkö se on, putoamista pois maailman laidalta. Miten voi olla näin rauhallista, onko tämä jo kuolema vai onko tämä elämätöntä elämää. Valoon ei ole tietä, ei tunne enää valoa, ei ääniä, ei ole makuja eikä hajuja. Ei ole nälkä eikä jano. Kun ei enää jaksa vaatia mitään, ei ole mitään vaadittavaa.

Liikut kuin elävä kuollut, siirryt paikasta toiseen, etkä kuitenkaan siirry. Sisimpäsi pysyy paikallaan, aika on pysähtynyt. Ei ole aamua, ei yötä, kesää, talvea, ei mitään. Kun ei jaksa enää välittää onko aamu vai yö, päivä tai ilta. Aika on menettänyt merkityksensä. Istut tai seisot, et tiedä, vai oletko makuullasi, kaikki on samaa. Ei ole kipua, ei ole tunteita. Ei mitään, ei yhtään mitään.

Masennus, siksi sitä kutsutaan, minä kutsun sitä eräänlaiseksi kuolemaksi. Tunteiden kuolemaksi, ajan kuolemaksi. Kuvaan sitä hämähäkin seitiksi, olet kiinni, jokainen liikahdus tarraa seittiin enemmän kiinni. Lopulta on vain liikkumattomuus, sikiöasento. Ainut asento joka tuo lohtua, pidät lujasti kiinni itsestäsi, se on ainut minkä voi tuntea. Oman ihon kalpea lämpö. Toisten kosketus saa parahtamaan kivusta. Kukaan ei saa koskea, tulla minuun kiinni. Minun mustan masennukseni läpi ei saa tulla, anna minun olla, anna minun kuolla. ÄLÄ KOSKE MINUUN, koko vapiseva ruumiini huutaa.

Pääsenkö koskaan pois kiinni tarrautuneesta seitistä, oikeneeko kalpea ruumiini sikiöasennosta. Onko kuolemankaipuu todellista vai harhaa. Olenko muuttunut horjuvaksi kuolemaksi, olenko syvällä maan alla. Kysymyksiä, kysymyksiä, toiset kysyvät enkä vastaa, minulla ei ole sanoja joilla vastata. Olen unohtanut miten puhutaan, en saa suutani auki, vai onko minun suuni kuroutunut umpeen. Aukenevatko silmäni enää koskaan, näenkö valon, taivaan, auringon, ne toiset ihmiset, jotka yrittävät raivata tietä luokseni. Näenkö enää  koskaan?





Aikaa kuluu, en tiedä kuinka kauan. Kipeä ruumiini, sikiöasentoinen ruumiini, kaipaa ojentelua. Hitaasti, ensin sormet, punakyntiset sormeni, koko käsi, kosketan pimeän reunaa. Pimeän reunalla sinä odotat. Olet odottanut siinä koko ajan, koko pitkän ajan. Kysyt miten voin. En tiedä miten voin kun en tiedä miten olen voinut tähän asti. Ei ole mitään vointia. En ole kuollut mutta en ole eläväkään, en tiedä mitä olen. En tiedä missä olen. MISSÄ OLEN? Mikä on tämä paikka, jossa olen. Olenko hämähäkin seitissä, olenko kuilussa, missä olen. Kotona, rakas, kotona. Kauanko olin poissa.



Hitaasti, varovasti alat raottaa pimeän reunaa. Siirrät jalat reunan yli, siellä on lämpö tunkeutuu varpaisiin, et haluaisi tuntea tuota lämpöä jota varpaasi vaativat. Vaativat? Uusi sana tunkeutuu syvälle mieleen. Vaadinko jotain, uskallanko vaatia jotain. Lämpöä, elämää tuottavaa lämpöä. Reunan toisella puolella toiset katsovat säälivästi, miksi niin. Olen ollut turvassa koko ajan, enemmän turvassa kuin nuo toiset, mikään ei ole voinut satuttaa minua.  En haluasi palata maailmaan joka on ollut niin julma minua kohtaan. Joka tuottaa kärsimyksen ja tuskan. Haluan jäädä tähän pohjattomaan pimeyteen, minne kenelläkään muulla ei tietä, ei ovea.


Kolme kuukautta, niin ne sanovat. Kolme kuukautta olin tuolla, hämähäkin seitissä, syvässä kuilussa, pimeydessä. Mitä on tapahtunut kolme kuukauden ajan, kesä muuttunut syksyksi, vihreys ruskaksi. Kolme kuukautta pimeyttä, tunteettomuutta, kivuttomuutta, kolme kuukautta ei mitään. Palaan elävien kirjoihin, ne sanovat, olinko sittenkin kuollut. Ainakin tunteeni olivat kuolleet. Ne pelkäsivät etten osaa tulla takaisin. Takaisin mihin. Kertokaa minulle mihin tulin takaisin. Kiireeseen, koviin ääniin, kirkkaaseen valoon, huoliin ja murheisiin. Tiskien ja roskien keskelle. Minun oli parempi olla sikiöasennossa hämähäkin seitissä, pohjattomassa kuilussa. Vai oliko ?




Kuva Ellen Forney 










maanantai 15. elokuuta 2016

Jos vielä jonain päivänä...

Jos vielä jonain päivänä voisi herätä aamuun kuin lapsi. Pujahtaa kesämekkoon ja juosta aamukasteisella nurmikolla. Poimia kukkia äidille, tutkia pienet koloset, joissa koppakuoriaiset ja muurahaiset rakentelevat asumuksiaan. Istua hiljaa paikallaan ja katsoa miten hämähäkki kutoo verkkoaan. Auringonpaisteilla nurmella punoa voikukista seppeleitä. Leikkiä pikkuveljen kanssa piilosta.

Jos vielä jonain päivänä saisi tuntea tunteen, kun oppii ajamaan polkupyörällä. Huomaa osaavansa ymmärtää sanat satukirjasta. Värikynien hehku loistaa paperilla, sivellin luo uutta kuvaa. Seurata kissaemon hoivaamista pentujensa kanssa. Nähdä miten kukat kehittävät siemeniä, linnut rakentavat pesiä. Löytää kauniita kiviä ja oksia, joista mielikuvituksen voimalla pystyy kertomaan tarinoita.

Jos vielä jonain päivänä voisi sanoa olevansa onnellinen, vailla huolia ja murheita. Ei olisi postilaatikossa jokapäiväistä laskuannosta. Ikäviä uutisia maailmalta. Yön aikana ei nivelet jäykistyisi, niin ettei aamulla pysty  kävelemään. Ei olisi huolta läheisistä.

Jos vielä jonain päivänä rakastaisi. Rakastaisi niin, että sydän läpättää ja vatsassa on perhosia nähdessään rakkaimpansa. Voisi käpertyä syliin ja nauttia läheisyydestä ja toisen ihmisen lämmöstä. Istua rannalla ilta-auringon ruskoa katsellen.

Jos vielä jonain päivänä saisi kaiken aloittaa alusta. Tehdä asiat toisin. Muuttaa oman tiensä paremmaksi. Jos vielä jonain päivänä...

torstai 7. huhtikuuta 2016

12 kertomusta: Kaksitoista: Ovi

Vielä on matkaa sulaneiden seinien jälkeen. Tunnustelen varovasti ympärilleni, seinien takana toinen seinä. Enkö vieläkään pääse pois ajatusteni sisältä. Vieläkö musertavat tunteet kaivertavat mieleni syövereissä. Etenen eteenpäin, toivoen löytäväni ulospääsyn. Tunnustellen revittyjen sormien aralla iholla. Sormeni kohtaavat uuden materiaalin, sileän, toivoa antavan. Avain. Iso ja raskas avain. varovasti väännän tuota ruosteista avainta. Ovi avautuu naukuen, se on ollut kiinni satoja vuosia.

Saranat antavat periksi hitaasti, valittavat vääntöä. Oven takaa pilkottaa valoa, valoa kullankeltaista,hohtavaa, lämmintä. Kaiken kokemani kylmyyden jälkeen sulan tuohon valoon. Ovi lennähtää lopulta auki  ja minä olen vapaa. Lennän, leijun, sulaudun valonsäteen matkaan kohti avaruutta. Vapautta. Kylmänhohkea muisto jäytää vielä sisälläni. Jos tämä ei olekaan totta. Jos tämä onkin vain unta ja herään kylmässä huoneessa, jossa olen viettänyt vuosituhannen.

Levitän käteni, ne eivät kohtaa kylmyyttä. Arat sormeni soittavat vapauden musiikki. Loppukin kylmyys murtuu, ei pysty minua enää pidättelemään, ei saa kiinni jäisillä sormillaan. Lennän valoon, vapauteen. Minua odottaa ilosanoma. Minun rakkaani itkevät ilosta. Ovat odottaneet minun pääsevän vankilastani, mieleni vankilasta. Kuulen oven sulkeutuvan takanani, avaimen kääntyvän lukossa. Sulkee mustan masennuksen sisäänsä. En halua enää palata tuohon huoneeseen.

Maa jalkojeni alla on lämmin ja pehmeä. Kuin kesän sammaloitunut nurmikko. Kuin auringonpaahtama hiekka meren rannalla. Olen onnellinen voitettua tuon mustan peikon, joka vei voimani, joka vei järkeni. Minuuteni. Olen palannut kotiin.

torstai 11. helmikuuta 2016

12 kertomusta:Yksitoista: Seinä

Edessäni on seinä, jonka läpi en pääse. Seinä ei ole käsinkoskeltavissa, silti siinä on jotain niin konkreettista. Seinä on oman mieleni sisällä. Ajatukset poukkoilevat ympäriinsä, kimpoavat takaisin näkymättömän seinän uurteista. Seinä on harmaa, utuinen, väreilevä. Mikä on tämän seinän tarkoitus? Miksi en pääse siitä yli, en ohi? Miksi en jaksa kaataa sitä? Seinä on masennusseinä. Se puristaa minua sisältä päin. Pakottaa minut pysymään aloillani.

Istun pienen masennushuoneeni lattialla. Seinää on joka ilmansuunnalla, seinässä ei ole ovea, ei ikkunaa, josta valo tulisi huoneeseen. Seinän raoista ja huokosista valuu raskaita ajatuksia. Masentavia ja murheellisia asioita, ne tipahtelevat uhmakkaasti kohti minua. Haluan pois täältä harmaiden seinien takaa. Haluan valoa ja iloa. Tänään se ei onnistu. Nämä seinät pitävät minua vankinaan. Ne hohtavat kylmyyttä mieleni syövereistä.

Ryömin kohti nurkkaa, josta pilkahtaa pieni valonsäde, täältäkö pääsen pois. Istun nurkassa ja yritän ottaa kiinni tuosta pienen pienestä toivonsäteestä. Se karkaa sormieni välistä. Vähitellen säde sammuu, eikä minulla ole mitään. Harmaa kajastus vain seuranani. Ikävät ajatukset pääni sisällä. Itku, joka haluaa tulla ulos, en jaksa edes itkeä, niin raskas on tämä tunnelma. Kuulen askeleita, ääniä seinän takaa. Kukaan ei näe minua täällä, olen niin kaukana poissa, silti en ole mennyt minnekään. Olen pieni harmaa hiirulainen masennushuoneen nurkassa. He eivät tiedä miten minua auttaisivat. En jaksa nousta, en jaksa riipiä seiniäni rikki. En vain jaksa.

Uusia valonsäteitä vuositunhansien jälkeen. Sulattavat seinieni sementtiä, tunkeutuvat mieleni syvyyksiin. Herättävät minut prinsessan unestani. Kuka minua koskettaa kuin hento höyhen? Onko se rakkaimpani, onko toinen todellisuus, joka on tuon seinä takana. Minne haluaisin päästä. Miten pääsen näiden raskaiden ajatusteni kanssa pois täältä harmaiden seinien sisältä. Odotan toisen vuosituhannen, odotan niin kauan, että seinät vähitelle sulavat pois ja antavat minulle tilaa liikkua.

Hitaasti, vähitellen, pienet säteet täyttävät mieleni. Valo alkaa vaikuttaa, lämpö tuntuu jäsenissäni, olen murtautumassa masennuksen maailmasta. Toivon, etten enää joudu tähän kylmään harmaaseen huoneeseen, joka syö sisimpäni, joka vie elämänliekin ja toivon paremmasta päivästä. Pala kerrallaan seinäni hajoaa, pala kerrallaan palaan maailmaan, pala kerrallaan annan muiden minua auttaa. Pala kerrallaan.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

12 kertomusta: Kymmenen:Pienet luut

Minä täytin syksyllä viisitoista vuotta, ainakin isäni ja äitini ajatuksissa, silti olen edelleen nollavuotias. Minun pienet vauvanluuni eivät koskaan kasvaneet viisitoista vuotiaan teinin luiksi. Minun pienet luuni ovat haudattu syvälle maan alle. Toisella puolellani on isoisä ja toisella puolella isoisoisä. Minä synnyin, mutta olin kuollut jo syntyessäni. En koskaan nähnyt äitiäni, joka minut synnytti, en koskaan nähnyt isääni, joka syntymäni jälkeen piti minua sylissään. En koskaan nähnyt isosiskoani enkä isoveljeäni, jotka olivat odottaneet pikkusiskoa hellittäväksi. He näkivät minut, he näkivät minun pienen vauvanvartaloni, jossa ei ollut elämää. Äiti sanoi minua omaksi peikkotytökseen, enkelivauva minusta tuli.

Elin melkein loppuun asti äitini vatsassa, sinne myös kuolin. En tiedä miksi minun piti kuolla, olisin halunnut tulla äitini rinnoille syntymäni jälkeen. Olisin halunnut leikkiä sisarusteni kanssa taaperona. Olisin halunnut mennä kouluun ja oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minusta olisi voinut tulla isona vaikka mitä. Olisin perinyt isäni musikaalisuuden, äitini taiteellisuuden. Sisko ja veli olisivat opettaneet minulle kaikenlaista jännää. En koskaan päässyt oppimaan mitään. Yhteyteni äitiini katkesi jo ennenkuin synnyin. Sanoivat, että pieni verisuoni katkesi väliltämme. Annoin vereni valua äitini verenkiertoon, menetin siinä samalla kaikki omat vereni. Minulle ei jäänyt elämää antavaa verta. Minä kuolin, en olisi halunnut kuolla, mutta niin kävi.

Nyt olen täällä maan alla, minun pienet luuni ovat maan alla. Minut laitettiin pieneen valkoiseen arkkuun, jonka isäni kantoi maahan kaivetun haudan äärelle. Isäni raskain matka. Äitini raskain matka. Sisarukseni itkivät, kaikki itkivät. Nyt en voi muuta kuin katsella heitä täältä ylhäältä. Olenko taivaassa? Veljeni kysyi äidiltä ollessani vähän yli vuoden vanha: Opetteleeko Pilvi kävelemään taivaassa. Äitini vastasi, että kyllä, Pilvi opettelee kävelemään taivaassa. Äiti tiesi, ettei kuolleet enkelivauvat opettele kävelemään, mutta tuo lause lohdutti veljeäni. Opetteleeko enkelivauvat kävelemään? Kukaan ei tiedä sitä, enkä minä osaa vastata. Kävinkö viime kesänä rippikoulun taivaassa, ainakin äitini haluaa uskoa siihen. Ehkä se auttaa äitiäni surussaan, että minä elän jossain.

Äitini sydämessä ainakin elän. Isäni ajatuksissa elän. En tiedä mitä siskoni ja veljeni ajattelevat minusta tänä päivänä. Olenko heidän siskonsa vaikka en ole olemassa. En ole fyysisesti olemassa, olen vain pienet luut maan alla. Olen enkeli taivaassa. Onko enkeleitä olemassa? Olenko  oikeasti enkeli? Minä en tiedä miksi minun piti muuttua enkeliksi. Miksi en saanut olla ihminen? Onko minun parempi olla täällä taivaassa? Kukaan ei osaa siihen vastata. En edes minä, vaikka äitini käsien kautta tätä kirjoitan.

Minun pienet luuni lepäävät täällä alhaalla, minun pieni sieluni on ylhäällä. Minua rakastetaan siitä huolimatta. Äitini katsoo joskus kuvaani ja itkee. Toivoo, että voisi tavata minun teiniminäni. Hän miettii millainen teini olisin, olisinko hankala, kuten hän itse oli. Olisinko mukautuvainen ja tottelevainen. Pitäisinkö koulukäynnistä, mistä aineista pitäisin. Veljeni varmaan veisi minua mersullaan ajelemaan ja opettaisi minua. Kävisin siskoni luona toisessa kaupungissa, hänkin opettaisi minua. Opettaisivat miten eletään, auttaisivat minua kun minulla olisi hankalaa ja tappelisin äitini ja isäni kanssa elämän säännöistä. Koskaan en opi mitään, olen aina nollavuotias ja pienet luuni lepäävät isoisän ja isoisoisän välissä.