keskiviikko 27. tammikuuta 2016

12 kertomusta: Kymmenen:Pienet luut

Minä täytin syksyllä viisitoista vuotta, ainakin isäni ja äitini ajatuksissa, silti olen edelleen nollavuotias. Minun pienet vauvanluuni eivät koskaan kasvaneet viisitoista vuotiaan teinin luiksi. Minun pienet luuni ovat haudattu syvälle maan alle. Toisella puolellani on isoisä ja toisella puolella isoisoisä. Minä synnyin, mutta olin kuollut jo syntyessäni. En koskaan nähnyt äitiäni, joka minut synnytti, en koskaan nähnyt isääni, joka syntymäni jälkeen piti minua sylissään. En koskaan nähnyt isosiskoani enkä isoveljeäni, jotka olivat odottaneet pikkusiskoa hellittäväksi. He näkivät minut, he näkivät minun pienen vauvanvartaloni, jossa ei ollut elämää. Äiti sanoi minua omaksi peikkotytökseen, enkelivauva minusta tuli.

Elin melkein loppuun asti äitini vatsassa, sinne myös kuolin. En tiedä miksi minun piti kuolla, olisin halunnut tulla äitini rinnoille syntymäni jälkeen. Olisin halunnut leikkiä sisarusteni kanssa taaperona. Olisin halunnut mennä kouluun ja oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minusta olisi voinut tulla isona vaikka mitä. Olisin perinyt isäni musikaalisuuden, äitini taiteellisuuden. Sisko ja veli olisivat opettaneet minulle kaikenlaista jännää. En koskaan päässyt oppimaan mitään. Yhteyteni äitiini katkesi jo ennenkuin synnyin. Sanoivat, että pieni verisuoni katkesi väliltämme. Annoin vereni valua äitini verenkiertoon, menetin siinä samalla kaikki omat vereni. Minulle ei jäänyt elämää antavaa verta. Minä kuolin, en olisi halunnut kuolla, mutta niin kävi.

Nyt olen täällä maan alla, minun pienet luuni ovat maan alla. Minut laitettiin pieneen valkoiseen arkkuun, jonka isäni kantoi maahan kaivetun haudan äärelle. Isäni raskain matka. Äitini raskain matka. Sisarukseni itkivät, kaikki itkivät. Nyt en voi muuta kuin katsella heitä täältä ylhäältä. Olenko taivaassa? Veljeni kysyi äidiltä ollessani vähän yli vuoden vanha: Opetteleeko Pilvi kävelemään taivaassa. Äitini vastasi, että kyllä, Pilvi opettelee kävelemään taivaassa. Äiti tiesi, ettei kuolleet enkelivauvat opettele kävelemään, mutta tuo lause lohdutti veljeäni. Opetteleeko enkelivauvat kävelemään? Kukaan ei tiedä sitä, enkä minä osaa vastata. Kävinkö viime kesänä rippikoulun taivaassa, ainakin äitini haluaa uskoa siihen. Ehkä se auttaa äitiäni surussaan, että minä elän jossain.

Äitini sydämessä ainakin elän. Isäni ajatuksissa elän. En tiedä mitä siskoni ja veljeni ajattelevat minusta tänä päivänä. Olenko heidän siskonsa vaikka en ole olemassa. En ole fyysisesti olemassa, olen vain pienet luut maan alla. Olen enkeli taivaassa. Onko enkeleitä olemassa? Olenko  oikeasti enkeli? Minä en tiedä miksi minun piti muuttua enkeliksi. Miksi en saanut olla ihminen? Onko minun parempi olla täällä taivaassa? Kukaan ei osaa siihen vastata. En edes minä, vaikka äitini käsien kautta tätä kirjoitan.

Minun pienet luuni lepäävät täällä alhaalla, minun pieni sieluni on ylhäällä. Minua rakastetaan siitä huolimatta. Äitini katsoo joskus kuvaani ja itkee. Toivoo, että voisi tavata minun teiniminäni. Hän miettii millainen teini olisin, olisinko hankala, kuten hän itse oli. Olisinko mukautuvainen ja tottelevainen. Pitäisinkö koulukäynnistä, mistä aineista pitäisin. Veljeni varmaan veisi minua mersullaan ajelemaan ja opettaisi minua. Kävisin siskoni luona toisessa kaupungissa, hänkin opettaisi minua. Opettaisivat miten eletään, auttaisivat minua kun minulla olisi hankalaa ja tappelisin äitini ja isäni kanssa elämän säännöistä. Koskaan en opi mitään, olen aina nollavuotias ja pienet luuni lepäävät isoisän ja isoisoisän välissä.