torstai 7. huhtikuuta 2016

12 kertomusta: Kaksitoista: Ovi

Vielä on matkaa sulaneiden seinien jälkeen. Tunnustelen varovasti ympärilleni, seinien takana toinen seinä. Enkö vieläkään pääse pois ajatusteni sisältä. Vieläkö musertavat tunteet kaivertavat mieleni syövereissä. Etenen eteenpäin, toivoen löytäväni ulospääsyn. Tunnustellen revittyjen sormien aralla iholla. Sormeni kohtaavat uuden materiaalin, sileän, toivoa antavan. Avain. Iso ja raskas avain. varovasti väännän tuota ruosteista avainta. Ovi avautuu naukuen, se on ollut kiinni satoja vuosia.

Saranat antavat periksi hitaasti, valittavat vääntöä. Oven takaa pilkottaa valoa, valoa kullankeltaista,hohtavaa, lämmintä. Kaiken kokemani kylmyyden jälkeen sulan tuohon valoon. Ovi lennähtää lopulta auki  ja minä olen vapaa. Lennän, leijun, sulaudun valonsäteen matkaan kohti avaruutta. Vapautta. Kylmänhohkea muisto jäytää vielä sisälläni. Jos tämä ei olekaan totta. Jos tämä onkin vain unta ja herään kylmässä huoneessa, jossa olen viettänyt vuosituhannen.

Levitän käteni, ne eivät kohtaa kylmyyttä. Arat sormeni soittavat vapauden musiikki. Loppukin kylmyys murtuu, ei pysty minua enää pidättelemään, ei saa kiinni jäisillä sormillaan. Lennän valoon, vapauteen. Minua odottaa ilosanoma. Minun rakkaani itkevät ilosta. Ovat odottaneet minun pääsevän vankilastani, mieleni vankilasta. Kuulen oven sulkeutuvan takanani, avaimen kääntyvän lukossa. Sulkee mustan masennuksen sisäänsä. En halua enää palata tuohon huoneeseen.

Maa jalkojeni alla on lämmin ja pehmeä. Kuin kesän sammaloitunut nurmikko. Kuin auringonpaahtama hiekka meren rannalla. Olen onnellinen voitettua tuon mustan peikon, joka vei voimani, joka vei järkeni. Minuuteni. Olen palannut kotiin.