sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Kun ei enää jaksa...

Kun ei enää jaksa olla väsynyt. Kun ei enää jaksa välittää onko väsynyt. Kun ei enää jaksa välittää siitä välittääkö toinen. Kun ei enää jaksa välittää itsestään. Maa katoaa jalkojen alta, loputonta putoamista aina vain syvemmälle, ei näe eteen eikä taakse, ei näe tätä hetkeä. Sitä on vain pimeässä kuilussa, eikä jaksa välittää. Ei siitä pääseekö ylös vai putoaako syvemmälle. Kun ei vain jaksa.

Pimeys kaiken ympärillä, puristava kylmä pimeys alkaa varpaista, jatkuu ylemmäs. Ei jaksa hakea lämpöön. Ei tiedä mistä sitä hakisi, ei toisen läheisyys ei valo. Sitä vain putoaa ja putoaa, pohjatonta putoamista. Yläpuolella toiset raivaavat tietä luoksesi, käperryt yhä enemmän itseesi. Suojaat itseäsi pimeydellä, muutut tunteettomaksi möykyksi, ajattelet kuolemaa. Tätäkö se on, putoamista pois maailman laidalta. Miten voi olla näin rauhallista, onko tämä jo kuolema vai onko tämä elämätöntä elämää. Valoon ei ole tietä, ei tunne enää valoa, ei ääniä, ei ole makuja eikä hajuja. Ei ole nälkä eikä jano. Kun ei enää jaksa vaatia mitään, ei ole mitään vaadittavaa.

Liikut kuin elävä kuollut, siirryt paikasta toiseen, etkä kuitenkaan siirry. Sisimpäsi pysyy paikallaan, aika on pysähtynyt. Ei ole aamua, ei yötä, kesää, talvea, ei mitään. Kun ei jaksa enää välittää onko aamu vai yö, päivä tai ilta. Aika on menettänyt merkityksensä. Istut tai seisot, et tiedä, vai oletko makuullasi, kaikki on samaa. Ei ole kipua, ei ole tunteita. Ei mitään, ei yhtään mitään.

Masennus, siksi sitä kutsutaan, minä kutsun sitä eräänlaiseksi kuolemaksi. Tunteiden kuolemaksi, ajan kuolemaksi. Kuvaan sitä hämähäkin seitiksi, olet kiinni, jokainen liikahdus tarraa seittiin enemmän kiinni. Lopulta on vain liikkumattomuus, sikiöasento. Ainut asento joka tuo lohtua, pidät lujasti kiinni itsestäsi, se on ainut minkä voi tuntea. Oman ihon kalpea lämpö. Toisten kosketus saa parahtamaan kivusta. Kukaan ei saa koskea, tulla minuun kiinni. Minun mustan masennukseni läpi ei saa tulla, anna minun olla, anna minun kuolla. ÄLÄ KOSKE MINUUN, koko vapiseva ruumiini huutaa.

Pääsenkö koskaan pois kiinni tarrautuneesta seitistä, oikeneeko kalpea ruumiini sikiöasennosta. Onko kuolemankaipuu todellista vai harhaa. Olenko muuttunut horjuvaksi kuolemaksi, olenko syvällä maan alla. Kysymyksiä, kysymyksiä, toiset kysyvät enkä vastaa, minulla ei ole sanoja joilla vastata. Olen unohtanut miten puhutaan, en saa suutani auki, vai onko minun suuni kuroutunut umpeen. Aukenevatko silmäni enää koskaan, näenkö valon, taivaan, auringon, ne toiset ihmiset, jotka yrittävät raivata tietä luokseni. Näenkö enää  koskaan?





Aikaa kuluu, en tiedä kuinka kauan. Kipeä ruumiini, sikiöasentoinen ruumiini, kaipaa ojentelua. Hitaasti, ensin sormet, punakyntiset sormeni, koko käsi, kosketan pimeän reunaa. Pimeän reunalla sinä odotat. Olet odottanut siinä koko ajan, koko pitkän ajan. Kysyt miten voin. En tiedä miten voin kun en tiedä miten olen voinut tähän asti. Ei ole mitään vointia. En ole kuollut mutta en ole eläväkään, en tiedä mitä olen. En tiedä missä olen. MISSÄ OLEN? Mikä on tämä paikka, jossa olen. Olenko hämähäkin seitissä, olenko kuilussa, missä olen. Kotona, rakas, kotona. Kauanko olin poissa.



Hitaasti, varovasti alat raottaa pimeän reunaa. Siirrät jalat reunan yli, siellä on lämpö tunkeutuu varpaisiin, et haluaisi tuntea tuota lämpöä jota varpaasi vaativat. Vaativat? Uusi sana tunkeutuu syvälle mieleen. Vaadinko jotain, uskallanko vaatia jotain. Lämpöä, elämää tuottavaa lämpöä. Reunan toisella puolella toiset katsovat säälivästi, miksi niin. Olen ollut turvassa koko ajan, enemmän turvassa kuin nuo toiset, mikään ei ole voinut satuttaa minua.  En haluasi palata maailmaan joka on ollut niin julma minua kohtaan. Joka tuottaa kärsimyksen ja tuskan. Haluan jäädä tähän pohjattomaan pimeyteen, minne kenelläkään muulla ei tietä, ei ovea.


Kolme kuukautta, niin ne sanovat. Kolme kuukautta olin tuolla, hämähäkin seitissä, syvässä kuilussa, pimeydessä. Mitä on tapahtunut kolme kuukauden ajan, kesä muuttunut syksyksi, vihreys ruskaksi. Kolme kuukautta pimeyttä, tunteettomuutta, kivuttomuutta, kolme kuukautta ei mitään. Palaan elävien kirjoihin, ne sanovat, olinko sittenkin kuollut. Ainakin tunteeni olivat kuolleet. Ne pelkäsivät etten osaa tulla takaisin. Takaisin mihin. Kertokaa minulle mihin tulin takaisin. Kiireeseen, koviin ääniin, kirkkaaseen valoon, huoliin ja murheisiin. Tiskien ja roskien keskelle. Minun oli parempi olla sikiöasennossa hämähäkin seitissä, pohjattomassa kuilussa. Vai oliko ?




Kuva Ellen Forney 










1 kommentti:

  1. Voimakasta tekstiä, kokemaa, elämää kun se ei aina ole helppoa. Osaat kirjoittaa niin että lukija kulkee vierellä hetken matkaa,kokee syvät vedet ja tunteet joita on ja ei ole.

    VastaaPoista

Kiitos kävijälle kommentista