Hiljaisuus on läsnäoloa

Hiljaisuus on läsnäoloa

Katson häntä silmiin ja mietin, ajatteleeko hän samoin. Paljaat vartalomme ovat kosketuksissa toisiinsa, emmekä sano sanaakaan. Vain katselemme toisiamme. Huoneen ulkopuolelta kuuluu maantien kohinaa, autojen suhahdus niiden ajaessa ikkunan ohi. Hänen tummat silmänsä tuntuvat katsovan kaukaisuuteen, silti uppoan niihin kuin hukkuva. Tämä outo hiljaisuus tuntuu kertovan tuhansia sanoja, enemmän kuin yksikään sanottu sana pystyy kertomaan.

Muistan ensimmäisen kerran kun hänet tapasin. Näin hänet jo kaukaa ja silti en nähnyt. Tunsin outoa vetovoimaa, vaikka hänessä ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa. Aivan tavallinen mies, tavallisessa työssään, työhaalareissaan. Hän oli kuin magneetti, joka veti puoleensa. En tiedä näkikö hän minut samalla tavalla. Luulen kuitenkin näin olleen.

Uppoan yhä syvemmälle hänen silmiinsä, hänkin tuntuu olevan läsnä enemmän kuin muutama sekunti sitten. Hän katsoo minua, todella katsoo, on lähempänä kuin koskaan ennen. Sanoja ei tarvita. Tämä syvä hiljaisuus yhdistää meitä enemmän kuin mitkään sanat, tai kosketukset.

Irtaudumme toistemme silmistä samalla kun hän vetää minua lähemmäksi itseään. Hänellä on lämmin vartalo, melkein kuuma. Hengitämme toistemme ihoa, hiljaa ja varovasti, aivan kuin kosketus voisi rikkoa tämän hiljaisen läsnäolon syvyyden.

Tuon ensitapaamisen jälkeen emme useinkaan puhuneet, hän teki työtään ja minä olin paikalla vain jonkin sattuman vuoksi. Silloin minulla oli mies, joka puhui kaiken aikaa, sanomatta mitään järkevää, kuuntelematta mitä toisella oli sanottavanaan. Välillä katseemme kohtasivat, jokainen katse upposi kuin veitsenkärki minuun. Ja minun mieheni vain puhui, ei nähnyt mitä ympärillä tapahtui, ei huomannut noita veitsenteräviä viiltoja, joita me kaksi teimme toisillemme.

Viiltoja, joita teemme vieläkin toisillemme. Kipinöiviä, kuumia hiljaisuuden viiltoja. Hiljaista läsnäoloa, joka on enemmän kuin mikään muu maailmassa.

Nainen ei itke

Se on nii ko näin. Mua ei huvita enää  mikään. Vituttaa vain  ankarasti. Miehet ovat tyhmiä paskoja. Toinen ei välitä pärjäätkö sää mitenkään. Toinen ei ymmärrä että odotat puhelua tai edes tekstaria. Ei ne tajuu  lainkaan miten naisen tunnemaailma toimii. Jos sä lupaat jotain, niin tee niinko lupaat. Ei naiset vaan oota sitä hetkee kun sää oot päättäny mitä haluut. Nainen haluu, ja jos se ei saa mitä haluu, se lähtee.  Mitä mies tekee sillon. Itkee perään. Onko hyötyy. Ei oo, koska naisen tunteet on jo aivan muualla.  Se ettii uuden asian, josta nauttia.

Se kertoo tarinoita joita se haluaa. Se löytää uuden nautinnon kohteen. Ja se ei ole sinä, jota se oottaa. Se ei ole polvillaan oottamassa, koska sä suvaitset soittaa sen puhelun, jota ei koskaan tule. Se lähtee. Mies, ole mies, jos tahot Sen Naisen. Pidä siitä kiinni.

Blogitarina 2: Lupaus

Blogitarina  UUnan blogin kautta ovat muutamat bloggaajat aloittaneen blogitarinan kirjoittamista. Olen ottanut "osaa" tähän haasteeseen myöskin. Jo aiemmin on kirjoitettu eräs tarina, johon minulla ei mitään osuutta, koska löysin tämän vasta hiljattain

Oma osuuteni on tässä.

Tartun äitini käsiin viimeisen kerran. Hän huokaa syvään ja on poissa. Minulle jäi vain suuria kysymyksiä vaille vastausta. Vastuulleni jäi äidin hautajaisten järjestely ja kaikki muu. Ennen näitä tehtäviä en voi ottaa vastaan mitään muuta.

Kaksi viikkoa on kulunut, äiti on saatettu maan poveen, vailla muita saattajia kuin minä ja pappi. Talo on tyhjennetty tavaroista ja laitettu myyntiin. Vain äidin henkilökohtaiset tavarat olen säästänyt. Yritän löytää niistä vastauksia kysymyksiini. Paljon valokuvia, tuntemattomia kasvoja, porotokkia, kotakyliä. Kuvat ovat todella vanhoja. Nimiä niissä ei ole. Yksi kuva saa minut hätkähtämään. Siinä on pieni harmaa mökki, olen aivan varma, että mökki on sama missä kävin Susimiehen kanssa. Katson sitä vielä tarkemmin ja huomaan susimaisen olennon mökin takana metsän reunassa. Susimies! Hän se on. Minun täytyy löytää tuo mökki, löytää pöytä, jossa ovat isoisäni kirjailemat merkit ja rumpu. Niistä löytyy vastaus tähän kaikkeen outoon.

-Anabeelus, Anna Anabeelus, Anabeelus. Nimi kuulostaa oudolta, mutta silti niin tutulta. Hätkähdän unestani, joku kutsuu minua tuolla oudolla nimellä. Katson ympärilleni, en ole omassa vuoteessani, en omassa talossani. Olen mökissä, missä kävin ennen äidin kuolemaa. Nousen ylös sängystä, joka on vuorattu porontaljoilla. Avotakassa palaa tuli, jotain on padassa tulen yläpuolella. Padasta nousee kiehkuroina yrttien vahva tuoksu. Kynttilät palavat pöydällä ja saavat oudot kuviot ja riimut näyttämään eläviltä. Huoneessa on myös selvä eläimellinen haju, suden haju.

-Anabeelus, tule tänne. Jossain pimeydessä on sudenhajuinen kutsuja. Sängyn vierellä on sudenkarvaiset saappaat, laitan ne jalkaani, lattia on kylmä ja vetoinen. - Sinun on aika tutustua kutsumukseesi. Ota padasta mukillinen yrttijuomaa ja tule tänne pöydän ääreen. Näen kynttilänvalossa häivähdyksen keltaisista silmistä. Susimiehen silmät. Arastellen otan mukin takan reunalta ja kauhaisen juomaa mukiin. Juoma on vahvaa ja kuumaa, saa minut melkein kakomaan, silti se samalla rauhoittaa oloani. Istuudun penkille pöydän ääreen, nyt pöydän viivat ja kuviot tuntuvat tutummalta kuin viimeksi.

-Anabeelus, se on oikea nimesi, sanoo Susimies, olet Akmeeli Antereeuksen jälkeläinen neljännessä polvessa. Minä olen Aurus Antereeus, äitisi veli. Hän ei varmaan koskaan kertonut siitä. Olet sukumme viimeinen elävä olento, sanon olento, koska olet puoliksi susi ja puoliksi ihminen. Suvussamme vain joka neljännessä polvessa syntyy tietäjä ja shamaani. Olimme pitkään epävarmoja sammuuko sukumme lopullisesti. Näin aloitti Susimies Aurus Antereeus kertomuksensa.

Aurus puhui koko yön, kehoitti minua aina välillä hakemaan lisää yrttijuomaa, jonka maku oli oudosti joka kerta erilainen. Kukaan ei lisännyt yrttejä tai vettä pataan, silti se oli koko ajan täysi. Tuli ei sammunut takasta, vaikka kukaan ei lisännyt sinne puita tai muuta palavaa. Jokaisen mukillisen jälkeen tunsin kasvavani ja vahvistuvani. Tietämykseni suureni ja pystyin tulkitsemaan pöydän merkintöjä aina vain enemmän. Aamun sarastaessa Susimies Aurus Antereeus lähti, muutti muotoaan ulos päästessään. Jäin ikkunasta seuraamaan suden kulkua kohti metsän reunaa.

Minua ei väsyttänyt vaikka en ollut koko yönä nukkunut, tiesin sen johtuvan yrttijuoman vaikutuksesta. Minulla on paljon tehtävää edessäni. Aurus oli kertonut, että suvussamme joka neljännessä polvessa syntyy Suuri Tietäjä, muissa polvissa on muodonmuuttujia ja pienempiä tietäjiä, joiden kyvyt eivät yllä Suuren Shamaanin tasolle. Suuri Shamaani on aina ollut kolmantena syntynyt poika. Äitini oikea nimi on ollut Araalia, minä tunsin hänet ihmisnimellä Arja. Isoisäni oli saanut kaksi lasta, äitini ja hänen veljensä. Heille oli jo lapsena kerrottu heidän perimistään taidoista ja lovinoidista. Äitini ei ollut hyväksynyt asiaa, hän ei halunnut olla susien sukua. Hän ei halunnut oppia muuttumaan suden hahmoon, eikä tietäjän taitoja. Äitini oli nuorena tyttönä karannut maailmalle. Mennyt naimisiin aivan tavallisen ihmismiehen kanssa. Kuitenkin he puhuivat paljon Sodankylän Sompiosta, sekä saamelaisista tavoista. Koskaan ei kuitenkaan äitini kertonut todellista taustaansa.

Minulla ei ole sisaruksia, tiedän äitini odottaneen lasta kaksi kertaa ennen minua, mutta ne olivat päättyneet keskenmenoon. Minä olin siis kolmas lapsi neljännessä polvessa, mutta väärää sukupuolta. Siksi pelättiin Akmeeli Antereeuksen suvun taitojen kadonneen, tai oikeastaan äitini oli tyytyväinen asiasta. Hän tiesi, että kolmannen lapsen piti olla poika, eikä hän ollut saattanut edes kahta ensimmäistä maailmaan. Vähän jälkeen äidin sairastumisen, Aurus oli vieraillut äitini luona, kertonut minun olevan se kolmas lapsi ja vaikka olin tyttö, tulisin perimään Suuren Shamaanin taidot. Siksi äitini oli ollut niin peloissaan kuolinvuoteellaan. Hän tiesi, ettei tätä kohtaloa voi muuttaa. Hän tiesi myös, että sukumme jatkuminen on minun vastuullani. Vain minä olen jäljellä.

Tätä kaikkea pohtiessani kuljin huomaamattani seinällä olevan rummun luo, otin sen alas ja toiseen käteeni otin poronsarvesta tehdyn rumpukapulan. Hivelin rummun kimmoisaa pintaa ja kuvioita, jotka rumpuun oli piirretty. Jokaisen kuvion kohdalla tunsin tietäväni niiden merkityksen.

( Ylinen: Jumalten ja valoisien henkien maailma
Keskinen: Maallisen  maailman henkinen puoli
Alinen: Esi-isien, voimaeläinten ja tuonelan jumalien maailma

Nuorimmissa rummuissa henkimaailman kartan tilalle alkoi vaihtua enemmän  arkielämää koskettavia maisemia. Ylinen, keskinen ja alinen saattoivatkin piirtyä Norjaksi, Ruotsiksi ja Suomeksi. Rummusta löytyi myös poroja, lähin kirkko, kyläläisiä ja muita maallisia symboleita. Tällaisella rummulla saattoi hyvin konkreettisesti ennustaa tulevaa ja transsimatkan sijaan selvittää rumpukalvolla hyppivällä metallisella tai luisella arvalla, mihin suuntaan porot kulkevat tai kenen luo pappi on tulossa vierailulle.

Rumpujen kuvitettu ulkopuoli oli esineen julkinen puoli. Se oli yleisöä varten ja sisälsi yhteisiä asioita. Rummun sisäpuoli oli salattu, mystinen puoli ja vain noitaa itseään varten. Siellä saattoi olla kuvattuna apuhenkiä ja sinne ripustettiin voimaesineitä ja hengiltä saatuja lahjoja roikkumaan. Rummun tekeminen oli usein vuosia kestänyt prosessi.) Lähde: http://www.thuleia.com/rumpukuviot.html

Astuin ulos mökistä. Ilta oli ehtinyt hämärtyä asioita pohtiessani, sopeutuessani tilanteeseeni, opiskellessani kuvioiden merkityksiä. Istuin puiselle portaalle hyräillen outoja sanoja, jotka alkoivat tulvia mieleeni, huomasin myös rummuttavani rumpua yhä kiihtyvämpää tahtia. Mieleeni tulvi aina vain uusia kuvia eri maailmoista, vuorotellen ylisestä maailmasta, vuorotellen alisesta maailmasta. 

Laulun päättyessä, yön pimeyden saavuttua, täysikuun loisteessa, loikkii hopealta hohtava valkoinen naarassusi kohti tummuvaa metsää. Suden jalokivensiniset silmät kiiluivat kiihtymyksestä ja innostuksesta. Ääntäkään ei kuulunut suden tassujen alta, ikäänkuin ne eivät olisi edes koskettaneet maata. Susi tiesi täsmälleen minne oli menossa ja miksi. Sen täytyy löytää noitakivi pimeimmästä metsän kohdasta. Siellä on se mitä Anabeelus-Susi tarvitsee täyttääkseen tehtävänsä...

Hetki itselle

Kuljen Rajalla, varovasti etten putoa, ettei tarvitse kiivetä. Poimin samalla itseni siruja ja palasia. Hermosäikeeni siirtyvät takaisin kehooni omalle paikalleen. Sielunsyöjättäret väistyvät vähitellen. Pelonhenki vaimenee päässäni. Kerään sirpaleita taskuihin, hihoihini, mekkoni helman käärin pussille. Sirpaleita on ainakin tsiljoona, yritän löytää jokaisen, pienimmänkin, jokainen pala on tärkeä.

Rajapolku päättyy viimein. Jätin taakseni pelonkuilut, villiintyvät vuorenhuiput. Sielunsyöjättäret sulautuvat hämärään usvaan takanani. Pelonhenki vikisee yksinäisyyttään. Pääsin läpi Rajasta. Olen vapaa, vai olenko? Minun pitää vielä koota tsiljoona palaa ja sirua, varoen rikkomasta yhtäkään niistä enempää. 

Vihreä, pehmeä nurmikko edessäni. Voiko tämä olla tottakaan! Uskallanko astua tälle uudelle alueelle? Otan kuluneet kenkäni pois jaloistani, heitän likaiset sukkani taakseni pimeään - ja astun ensimmäiset askeleet. Kyllä, tämä on totta, eikä vain unelmaa tai harhaa. Astelen varovaisesti pidemmälle. Mitä pidemmälle menen, sitä lämpöisemmältä ilma tuntuu. Aurinko paistaa, pienet kukat ojentelevat hentoja varsiaan kohti valoa.

Kävelen niin kauan ja kauas, etten enää näe takanani olevia uhkaavia varjoa. Istahdan nurmelle. Varovasti asettelen keräämäni sirut ja palaset eteeni. Kyllä niitä onkin paljon. Miten saan tämän rujon kasan koottua kauniiksi jälleen. Pala kerrallaan, sovitan, otan uuden, vaihdan paikkaa. Vähitellen alkaa muoto hahmottua. Vielä viimeinen pala. Sitä ei ole missään. Yksi pala puuttuu!! Mihin olen jättänyt yhden palan, ison palan. Tai sitten se on tallaantunut Rajalla pölyksi, enkä saa koskaan tätä koottua. Asetan melkein valmiin työn viimeisen auringonsäteen kohdalle. On tullut ilta ja aurinko on laskemassa. Siinä se, se on ollut täällä koko ajan. Se ei ole koskaan ollutkaan kadoksissa. SE on ollut täällä koko ajan. Odottanut minua. Että pääsen pois pelottavasta pimeydestä. 

Olen ehyt ja kokonainen. Olen vapaa. Voin jälleen nauttia elämästä. Siinä ne ovat kaikki, varastetut hetket, pimeän hetket, valheelliset hetket, pettymykset ja revityt hetket. Kaikki ovat tallessa. Mutta myös, unelmat ja haaveet, rakkaus ja hellyys, lämpö ja kosketus. Siinä olen Minä, täydellisenä, kokonaisena. Minä.

Revittyjä hetkiä

Tässä olen, Rajalla. Kumpaan suuntaan kääntyä, vaiko pysyä paikoillaan. Kaksi miestä, toinen sanoo; Minulla ei ole ketään muuta. Toinen sanoo; Kukaan muu ei välitä minusta. En voi lähteä kummallekaan puolelle. En halua olla se ainoa, kun ei ole ketään muuta. En halua olla se ainoa, joka välittää. Miten minä revin itseni kahtaalle. Minut on revitty niin moneen palaan, ettei minusta riitä enää minnekään.

Tässä olen, Rajalla. Toisella puolella synkkä menneisyys, toisella puolella tuntematon tulevaisuus. Miten saan menneisyyden pahat hetket mielestäni pois. Miten saan astuttua tuntemattomaan tulevaisuuteen. Kumpikin pelottaa yhtä paljon. Menneisyydestä nousee peikkoja ja luurankoja, tuleeko ne mukanani jos astun tulevaisuuteen. Onko tulevassa elämässä lisää mörköjä, aaveita.

Tässä olen, Rajalla. Masennuksen ja manian rajalla. Putoanko syvälle kuiluun vai kiipeänkö korkeimmalle vuorelle. Raja on niin ohut, olen kuin nuoralla kävelijä. Tasapainottelen parhaani mukaan. Pelkään putoamista, pelkään korkeutta.

Kuka korjaisi minun revityn sieluni, sydänparkani. Kuka etsii minun kanssani kaikki nuo hukkaan heitetyt palaset. Kenelle sanon, minulla ei ole ketään muuta. Kuka on se joka välittää minusta, kun kukaan muu ei välitä. Tätä rajaa pitkin kuljen, välillä putoan, välillä kiipeän. Kiipeän ja putoan. Kenen syliin voin jäädä.  Kuka pitää minusta huolen. Ei se, jolla ei ole ketään muuta. Ei se, josta kukaan muu ei välitä. Heille olen se Ainut, enkä halua olla se Ainut.

Tässä olen, Rajalla. Rikkirevittynä. Sirpaleet ympärilläni tihkuvat sydänvertani. Sielunsyöjättäret repivät minusta ilon irti. Aivoissani huutaa pelonhenki. Käteni ja jalkani ovat sidotut omilla hermosäikeilläni.

Tässä olen, Rajalla. Raahaudun eteenpäin. En halua vielä luovuttaa. Jossain tämäkin Raja päättyy. Jossain aukenee leveämpi väylä kulkea. Joskus sielunsyöjättäret luovuttavat, pelonhenki katoaa. Korjaan itseni iloisilla asioilla, lempeillä lauseilla, pehmeillä tunteilla. Silloin en enää putoa, en joudu kiipeämään. Pääsen tasanteelle. Vapauteen. Vielä olen Rajalla. Vielä hetken. Vielä hetken...

Pettymysten hetkiä

Rakastat! Olet onnellinen! Nautit elämästäsi!

Puhelin soi keskellä yötä. Hän pyytää  Älä jätä minua. Hän pyytää apua. Hän haluaa sinun auttavan häntä pois omista ongelmistaan. Minäkö? Miksi minä? Minä halusin vain rakastaa, olla onnellinen, nauttia yhteisistä hyvistä hetkistä. En ole terapeutti, en ole velvollinen auttamaan hänen ongelmissaan. Hän on ne ennen minua aiheuttanut itselleen. Miksi minun pitäisi auttaa. Minä halusin hänet rakkaudesta, en auttamisen velvollisuudesta. Minullakin on ongelmia. En ole pyytänyt häntä poistamaan niitä. Ne eivät poistu hänen kauttaan. Minun on löydettävä muu tapa käsitellä ongelmiani. Rakkaus on hyvä tapa, rakastaminen. Puhuminen asioista. Hän soitti humalassa, kenties huumeitakin.

Olen pettynyt. Luulin meillä olevan jotain. Hän otti minut pelosta olla yksin ongelmiensa kanssa. Pyyntö, Älä jätä minua, saa minut epäilemään tätäkin suhdetta. Yölliset viestit ja puhelut saavat minut epäilemään tätä suhdetta. Pelkäämään, että hän imee minut kuiviin. Vie minun energiani omiin tarkoituksiinsa. En riitä tällaisena. Hän kaivautuu minuun kuin lapsi äitiinsä. Hän rakastaa minua vain lohduttaessani tuota pientä lasta.

Olen pettynyt. Niin monesti olen pettynyt. Pitikö tämänkin olla pettymys. Olen etsinyt kauan. Liian kauan. En usko enää rakkauteen, vilpittömään rakkauteen. Rakkaus on ollut vain hyväksikäyttöä. En voi ruokkia jokaista avuntarvitsijaa. En voi antaa itsestäni enempää. Minä olen tyhjä. Minä olen pelokas. Minä olen pettynyt. Yksinäinen. Vain pieni pala onnea minulle annettiin, ennen kuin se vietiin pois.

Tämä pieni kertomus on niin monelle tosi. Olenko minä tarinan minä, oletko sinä tämän tarinan minä. Rakkaus on niin monta kertaa pettymys. Kuinka monta tällaista tarinaa mahtuu maailmaan. Liian monta. Jokainen haluaa aidon Rakkauden. Kuka tietää minkälaista se on. Onko sellaista olemassa. Halu rakastaa, saada rakkautta ja antaa rakkautta on jokaisella sisimmässään. Miksi silti niin monta kertaa joutuu pettymään.

Ehkä jonain päivänä löydät aidon asian. Ilman vaatimuksia olla jotain muuta. Ilman pelkoa jäädä yksin. Olla vain oma itsesi, ilman suurta pettymystä.

Valheellisia hetkiä

Tyhjiä lupauksia vuosi vuoden jälkeen. Jokainen kuukausi alkaa uudella lupauksella. Kohta ne ovat jokaviikkoisia, jokapäiväisiä. Melkein 20 vuotta. Tunnen nuo sanat ulkoa. Näen ilmeestä milloin on tuon valheellisen lupauksen aika. Tunnen hajusta. Monen päivän vanhasta viinanhajusta. Nyt on sen aika. Hän ei jaksa enää, alkaa kroppa pettää. Hän lupaa tällä kertaa tosissaan, niin kuin joka kerta muulloinkin. Elämme valheessa. Joskus melkein kaksi viikkoakin. Alkaa levottomuus, ärtyisyyss, asiat eivät suju, uni ei tule. Tarvitaan rauhoittavaa, tarvitaan mietintäjuomaa, tarvitaan unentuojaa. Vain muutama, ei enempää. Vain tänään, huomenna ehkä muutama. Valheita, joita ei usko kukaan.
"Vain tänään"
"Vain tämän kerran"
"Huomenna aloitan paremman elämän"
"Ensi viikolla"
" Kun saan tämän asian hoidettua"
"Kesällä"
"Joulun jälkeen"
"Keväällä"
"Sitten kun kuolen..." Varmaan valhe sekin.

Pimeän hetkiä

Hämärässä huoneessa tuoksu, ihosi tuoksu. Kuiskaus, missä olet, olen tässä, aivan lähelläsi. Vaatteiden kahinaa. Silmät tottuvat hämärään, näen sinun hahmosi. Aistin hymysi. Tunnen pehmeät huulesi huulillani. Hiljaisuus. Kahden ihmisen kohtaaminen pimeässä. Kaksi lämpöä kohtaa toisensa. Hehkuvaa lämpöä. Polttavaa lämpöä. Pidä minusta kiinni. Älä päästä koskaan irti. Paina pääsi rinnoilleni. Kosketusta odottaville rinnoilleni. Ei sanoja, niitä ei tarvita. Sormenpäät koskettavat toisiaan. Silmäripset poskia. Tule ihan lähelle, tule kiinni minuun. Anna rakkauttasi hellyyttä kaipaavaan ruumiiseeni. Pidä minusta kiinni nämä muutamat pimeän hetket. Salaa muilta. Minun on pian palattava arkeeni. Palattava voimia kuluttavaan elämääni. Varoen irrotan otteeni, kuin viimeisen kerran. Pystynkö koskaan tulemaan takaisin. Hämärä on muuttunut pimeydeksi, silti näen sinut. Tuoksusi jää minuun. Huuliesi kosketus tuntuu huulillani. En haluaisi irrota sinusta, en lähteä luotasi. Katson vielä sinua. Halauksesi antaa minulle voimaa palata sinne minne en haluaisi. Ehkä vielä joskus kohtaamme. Ehkä joskus...

Varastettuja hetkiä

Katseiden kohtaaminen ihmisten yli. Salainen kädenhipaisu ohikulkiessa. Yhteinen sydämensykähdys. Muisto viattomasta suudelmasta poskelle. Yksisanainen viesti puhelimessa, "Ikävä". Vastaus "Niin minullakin". Tallennat sanat sydämeen, ennen kuin poistat ne puhelimesta. Rakkaus vailla arkea, saavuttamatonta. Pienissä eleissä. Ajatus ennen nukahtamista. Nimesi äänetön huuto pimeään. Vain pieniä varastettuja hetkiä. Sekunnin väläys hymystäsi. Kuvitelma ihosi tuoksusta. Kaipuun läikähdys keskellä arjen töitä. Ei muuta. Ei yötä yhdessä. Ei päivää. Ei edes minuuttia. Vain sekunti varastettua aikaa keskellä arkea. Ajatus. Kaipuu. Ikävä. Sekin riittää pitämään minut elossa.