tiistai 10. tammikuuta 2017

Hetki itselle

Kuljen Rajalla, varovasti etten putoa, ettei tarvitse kiivetä. Poimin samalla itseni siruja ja palasia. Hermosäikeeni siirtyvät takaisin kehooni omalle paikalleen. Sielunsyöjättäret väistyvät vähitellen. Pelonhenki vaimenee päässäni. Kerään sirpaleita taskuihin, hihoihini, mekkoni helman käärin pussille. Sirpaleita on ainakin tsiljoona, yritän löytää jokaisen, pienimmänkin, jokainen pala on tärkeä.

Rajapolku päättyy viimein. Jätin taakseni pelonkuilut, villiintyvät vuorenhuiput. Sielunsyöjättäret sulautuvat hämärään usvaan takanani. Pelonhenki vikisee yksinäisyyttään. Pääsin läpi Rajasta. Olen vapaa, vai olenko? Minun pitää vielä koota tsiljoona palaa ja sirua, varoen rikkomasta yhtäkään niistä enempää. 

Vihreä, pehmeä nurmikko edessäni. Voiko tämä olla tottakaan! Uskallanko astua tälle uudelle alueelle? Otan kuluneet kenkäni pois jaloistani, heitän likaiset sukkani taakseni pimeään - ja astun ensimmäiset askeleet. Kyllä, tämä on totta, eikä vain unelmaa tai harhaa. Astelen varovaisesti pidemmälle. Mitä pidemmälle menen, sitä lämpöisemmältä ilma tuntuu. Aurinko paistaa, pienet kukat ojentelevat hentoja varsiaan kohti valoa.

Kävelen niin kauan ja kauas, etten enää näe takanani olevia uhkaavia varjoa. Istahdan nurmelle. Varovasti asettelen keräämäni sirut ja palaset eteeni. Kyllä niitä onkin paljon. Miten saan tämän rujon kasan koottua kauniiksi jälleen. Pala kerrallaan, sovitan, otan uuden, vaihdan paikkaa. Vähitellen alkaa muoto hahmottua. Vielä viimeinen pala. Sitä ei ole missään. Yksi pala puuttuu!! Mihin olen jättänyt yhden palan, ison palan. Tai sitten se on tallaantunut Rajalla pölyksi, enkä saa koskaan tätä koottua. Asetan melkein valmiin työn viimeisen auringonsäteen kohdalle. On tullut ilta ja aurinko on laskemassa. Siinä se, se on ollut täällä koko ajan. Se ei ole koskaan ollutkaan kadoksissa. SE on ollut täällä koko ajan. Odottanut minua. Että pääsen pois pelottavasta pimeydestä. 

Olen ehyt ja kokonainen. Olen vapaa. Voin jälleen nauttia elämästä. Siinä ne ovat kaikki, varastetut hetket, pimeän hetket, valheelliset hetket, pettymykset ja revityt hetket. Kaikki ovat tallessa. Mutta myös, unelmat ja haaveet, rakkaus ja hellyys, lämpö ja kosketus. Siinä olen Minä, täydellisenä, kokonaisena. Minä.



maanantai 9. tammikuuta 2017

Revittyjä hetkiä

Tässä olen, Rajalla. Kumpaan suuntaan kääntyä, vaiko pysyä paikoillaan. Kaksi miestä, toinen sanoo; Minulla ei ole ketään muuta. Toinen sanoo; Kukaan muu ei välitä minusta. En voi lähteä kummallekaan puolelle. En halua olla se ainoa, kun ei ole ketään muuta. En halua olla se ainoa, joka välittää. Miten minä revin itseni kahtaalle. Minut on revitty niin moneen palaan, ettei minusta riitä enää minnekään.

Tässä olen, Rajalla. Toisella puolella synkkä menneisyys, toisella puolella tuntematon tulevaisuus. Miten saan menneisyyden pahat hetket mielestäni pois. Miten saan astuttua tuntemattomaan tulevaisuuteen. Kumpikin pelottaa yhtä paljon. Menneisyydestä nousee peikkoja ja luurankoja, tuleeko ne mukanani jos astun tulevaisuuteen. Onko tulevassa elämässä lisää mörköjä, aaveita.

Tässä olen, Rajalla. Masennuksen ja manian rajalla. Putoanko syvälle kuiluun vai kiipeänkö korkeimmalle vuorelle. Raja on niin ohut, olen kuin nuoralla kävelijä. Tasapainottelen parhaani mukaan. Pelkään putoamista, pelkään korkeutta.

Kuka korjaisi minun revityn sieluni, sydänparkani. Kuka etsii minun kanssani kaikki nuo hukkaan heitetyt palaset. Kenelle sanon, minulla ei ole ketään muuta. Kuka on se joka välittää minusta, kun kukaan muu ei välitä. Tätä rajaa pitkin kuljen, välillä putoan, välillä kiipeän. Kiipeän ja putoan. Kenen syliin voin jäädä.  Kuka pitää minusta huolen. Ei se, jolla ei ole ketään muuta. Ei se, josta kukaan muu ei välitä. Heille olen se Ainut, enkä halua olla se Ainut.

Tässä olen, Rajalla. Rikkirevittynä. Sirpaleet ympärilläni tihkuvat sydänvertani. Sielunsyöjättäret repivät minusta ilon irti. Aivoissani huutaa pelonhenki. Käteni ja jalkani ovat sidotut omilla hermosäikeilläni.

Tässä olen, Rajalla. Raahaudun eteenpäin. En halua vielä luovuttaa. Jossain tämäkin Raja päättyy. Jossain aukenee leveämpi väylä kulkea. Joskus sielunsyöjättäret luovuttavat, pelonhenki katoaa. Korjaan itseni iloisilla asioilla, lempeillä lauseilla, pehmeillä tunteilla. Silloin en enää putoa, en joudu kiipeämään. Pääsen tasanteelle. Vapauteen. Vielä olen Rajalla. Vielä hetken. Vielä hetken...


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Pettymysten hetkiä

Rakastat! Olet onnellinen! Nautit elämästäsi!

Puhelin soi keskellä yötä. Hän pyytää  Älä jätä minua. Hän pyytää apua. Hän haluaa sinun auttavan häntä pois omista ongelmistaan. Minäkö? Miksi minä? Minä halusin vain rakastaa, olla onnellinen, nauttia yhteisistä hyvistä hetkistä. En ole terapeutti, en ole velvollinen auttamaan hänen ongelmissaan. Hän on ne ennen minua aiheuttanut itselleen. Miksi minun pitäisi auttaa. Minä halusin hänet rakkaudesta, en auttamisen velvollisuudesta. Minullakin on ongelmia. En ole pyytänyt häntä poistamaan niitä. Ne eivät poistu hänen kauttaan. Minun on löydettävä muu tapa käsitellä ongelmiani. Rakkaus on hyvä tapa, rakastaminen. Puhuminen asioista. Hän soitti humalassa, kenties huumeitakin.

Olen pettynyt. Luulin meillä olevan jotain. Hän otti minut pelosta olla yksin ongelmiensa kanssa. Pyyntö, Älä jätä minua, saa minut epäilemään tätäkin suhdetta. Yölliset viestit ja puhelut saavat minut epäilemään tätä suhdetta. Pelkäämään, että hän imee minut kuiviin. Vie minun energiani omiin tarkoituksiinsa. En riitä tällaisena. Hän kaivautuu minuun kuin lapsi äitiinsä. Hän rakastaa minua vain lohduttaessani tuota pientä lasta.

Olen pettynyt. Niin monesti olen pettynyt. Pitikö tämänkin olla pettymys. Olen etsinyt kauan. Liian kauan. En usko enää rakkauteen, vilpittömään rakkauteen. Rakkaus on ollut vain hyväksikäyttöä. En voi ruokkia jokaista avuntarvitsijaa. En voi antaa itsestäni enempää. Minä olen tyhjä. Minä olen pelokas. Minä olen pettynyt. Yksinäinen. Vain pieni pala onnea minulle annettiin, ennen kuin se vietiin pois.

Tämä pieni kertomus on niin monelle tosi. Olenko minä tarinan minä, oletko sinä tämän tarinan minä. Rakkaus on niin monta kertaa pettymys. Kuinka monta tällaista tarinaa mahtuu maailmaan. Liian monta. Jokainen haluaa aidon Rakkauden. Kuka tietää minkälaista se on. Onko sellaista olemassa. Halu rakastaa, saada rakkautta ja antaa rakkautta on jokaisella sisimmässään. Miksi silti niin monta kertaa joutuu pettymään.

Ehkä jonain päivänä löydät aidon asian. Ilman vaatimuksia olla jotain muuta. Ilman pelkoa jäädä yksin. Olla vain oma itsesi, ilman suurta pettymystä.


torstai 5. tammikuuta 2017

Valheellisia hetkiä

Tyhjiä lupauksia vuosi vuoden jälkeen. Jokainen kuukausi alkaa uudella lupauksella. Kohta ne ovat jokaviikkoisia, jokapäiväisiä. Melkein 20 vuotta. Tunnen nuo sanat ulkoa. Näen ilmeestä milloin on tuon valheellisen lupauksen aika. Tunnen hajusta. Monen päivän vanhasta viinanhajusta. Nyt on sen aika. Hän ei jaksa enää, alkaa kroppa pettää. Hän lupaa tällä kertaa tosissaan, niin kuin joka kerta muulloinkin. Elämme valheessa. Joskus melkein kaksi viikkoakin. Alkaa levottomuus, ärtyisyyss, asiat eivät suju, uni ei tule. Tarvitaan rauhoittavaa, tarvitaan mietintäjuomaa, tarvitaan unentuojaa. Vain muutama, ei enempää. Vain tänään, huomenna ehkä muutama. Valheita, joita ei usko kukaan.
"Vain tänään"
"Vain tämän kerran"
"Huomenna aloitan paremman elämän"
"Ensi viikolla"
" Kun saan tämän asian hoidettua"
"Kesällä"
"Joulun jälkeen"
"Keväällä"
"Sitten kun kuolen..." Varmaan valhe sekin.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Pimeän hetkiä

Hämärässä huoneessa tuoksu, ihosi tuoksu. Kuiskaus, missä olet, olen tässä, aivan lähelläsi. Vaatteiden kahinaa. Silmät tottuvat hämärään, näen sinun hahmosi. Aistin hymysi. Tunnen pehmeät huulesi huulillani. Hiljaisuus. Kahden ihmisen kohtaaminen pimeässä. Kaksi lämpöä kohtaa toisensa. Hehkuvaa lämpöä. Polttavaa lämpöä. Pidä minusta kiinni. Älä päästä koskaan irti. Paina pääsi rinnoilleni. Kosketusta odottaville rinnoilleni. Ei sanoja, niitä ei tarvita. Sormenpäät koskettavat toisiaan. Silmäripset poskia. Tule ihan lähelle, tule kiinni minuun. Anna rakkauttasi hellyyttä kaipaavaan ruumiiseeni. Pidä minusta kiinni nämä muutamat pimeän hetket. Salaa muilta. Minun on pian palattava arkeeni. Palattava voimia kuluttavaan elämääni. Varoen irrotan otteeni, kuin viimeisen kerran. Pystynkö koskaan tulemaan takaisin. Hämärä on muuttunut pimeydeksi, silti näen sinut. Tuoksusi jää minuun. Huuliesi kosketus tuntuu huulillani. En haluaisi irrota sinusta, en lähteä luotasi. Katson vielä sinua. Halauksesi antaa minulle voimaa palata sinne minne en haluaisi. Ehkä vielä joskus kohtaamme. Ehkä joskus...


maanantai 2. tammikuuta 2017

Varastettuja hetkiä

Katseiden kohtaaminen ihmisten yli. Salainen kädenhipaisu ohikulkiessa. Yhteinen sydämensykähdys. Muisto viattomasta suudelmasta poskelle. Yksisanainen viesti puhelimessa, "Ikävä". Vastaus "Niin minullakin". Tallennat sanat sydämeen, ennen kuin poistat ne puhelimesta. Rakkaus vailla arkea, saavuttamatonta. Pienissä eleissä. Ajatus ennen nukahtamista. Nimesi äänetön huuto pimeään. Vain pieniä varastettuja hetkiä. Sekunnin väläys hymystäsi. Kuvitelma ihosi tuoksusta. Kaipuun läikähdys keskellä arjen töitä. Ei muuta. Ei yötä yhdessä. Ei päivää. Ei edes minuuttia. Vain sekunti varastettua aikaa keskellä arkea. Ajatus. Kaipuu. Ikävä. Sekin riittää pitämään minut elossa.